Kaupunkien vuosijuhlat ovat yleensä kalenterin eteen tuomia pakollisia seremonioita, joita sävyttämään kehitetään tapahtumia sen verran kuin budjetti sattuu sallimaan. Pietarissa on toisin. Budjetti näyttää sallivan kaiken. Ensi kevään 300-vuotisjuhla on ladattu niin täyteen merkityksiä, että sen aistii kaupungin ilmassa jo vuotta etukäteen. On kuin koko historiallisen keskustan ylle olisi vedetty pressut ja rakennustelineet, ja niiden alta kuoriutuu vähitellen kullalta kimaltelevia kupoleita, kirkkaita komeita julkisivuja, ja aivan uusi itseluottamus.
Kunhan kevät koittaa, kaupunki on häikäisevämpi ilmestys kuin ehkä koskaan. Remontteihin on virrannut rahaa valtiolta, kaupungilta ja firmoilta. Ulkomaistakin sponsorirahaa otetaan mieluusti vastaan, ja sanomattakin on selvää, että sotkuista jälkipyykkiä tästä kaikesta syntyy pitkäksi aikaa.
Pietarin 300-vuotisjuhlien valmisteluissa on jotain merkillistä todistamisen vimmaa, halua näyttää ulkomaailmalle, että täällä vasta kaikki on suurenmoista. Sen vuoksi järjestelyt ylittävät suureellisuudessaan kaiken kohtuuden ja sen myötä juhlat eivät ehkä hirveästi tavallisia kaupunkilaisia innosta: ne nähdään osana kaupungin ja maan johdon tulkitsemattomia valtapelejä, tilaisuutena kutsua Euroopan johtajat katsomaan, kun ilotulitusraketit lentävät tsaarien kaupungin yllä.
Itämeren metropolin poliittiset langat ovat jopa venäläisittäin katsoen solmussa. Kuvernööri Vladimir Jakovlev on vahvoilla ja taitaa tavoitella kolmatta kautta, mutta pietarilaislähtöinen presidentti Vladimir Putin ei pidä hänestä ja on pannut oman miehensä Viktor Tsherkesovin presidentin edustajaksi vahtimaan ja luomaan rinnakkaisia valtarakennelmia; Tsherkesovin vaimo pyörittää Rosbalt-uutistoimistoa ja Jakovlevin vaimolla on hanskassaan Pietarin televisiokanava. Erilaisia sivuroolien pelaajia liikkuu näyttämöllä ristiin rastiin, bisnesmiehet suuntaavat tukeaan politiikan suhdanteiden mukaan tai luovat uusia suhdanteita, ja lopputuloksena on kasa korruptoitunutta ja läpitunkemattoman sotkuista valtapolitiikkaa.
Putinilla voi olla valta Venäjällä mutta hänellä ei ole sitä kunnolla Pietarissa, mutta se ei estä häntä kuskaamasta "pohjoiseen pääkaupunkiin" valtiovierasta toisensa jälkeen tai rakentamasta kaupungin liepeille omaa presidentin palatsia.
Yhtä kaikki, Nevan suulla on tapahtumassa muodonmuutos, jolla onnistuessaan on historiallista merkitystä. 1900-luvun harmaan ja periferiseksi alistetun Leningradin tilalle on nousemassa aivan toisennäköinen ja toisenoloinen kaupunki.
Sen näkeminen riippuu siitä, mitä haluaa nähdä. Lähiöt ovat yhä karmeita, bisneksen teko ulkopuolisille hankalaa, ja aidsia, köyhyyttä, rikollisuutta ja huumeita löytyy riittämiin. Historiallinen keskusta taas on alati yhtä kiehtova, musertavan suurenmoinen kaupunkinäkymä.
Silti tämän hetken kaikkein merkityksellisin muutoksen merkki ei ehkä löydy kummastakaan niistä, ei järkyttävän suurena pysyvistä ongelmista eikä yltiöpäisen loistokkaista vuosijuhlien valmisteluista. Kävijä saattaa sen aistia, kun katukahvilassa istahtaa cappuccinonsa ääreen ja katsahtaa ympärilleen: on aivan kuin vasta nyt olisi tapahtumassa uusi vallankumous, kuin vuoden 1917 perintö olisi vihdoin katoamassa ihmisten harteilta. Jeltsinin kausi oli väliin myrskyisää ja väliin surkuhupaisaa siirtymäaikaa, mutta se riitti kasvattamaan uuden sukupolven, joka on saanut immuunirokotuksen kaikkia vahvoja aatteita vastaan. Se sukupolvi on oppinut muun muassa sen, että menestystä voi tulla jopa työnteolla ja että maailmassa on muitakin maita kuin Venäjä.
Maahan, ainakin sen kaupunkeihin, on ilmestynyt uusi keskiluokka, ja sen käteen ovat ilmaantuneet matkapuhelimet. Se keskiluokka saattaa pitää oman maansa maaseutua Afrikan kaltaisena eksoottisena paikkana, mutta sille ovat jo tuttuja Eurooppa ja sen kaupungit. Se saattaa asua kerrostaloissa, joiden pimeissä kosteissa rappukäytävissä haisee ummehtuneelta viemäriltä ja joissa lentelee moskiittojen näköisiä epäilyttäviä ötököitä, mutta niistä rappukäytävistä avautuvat ovet asuntoihin, joissa vietetään parempaa elämää kuin aikoihin.
Talous on ollut vakaa jo useita vuosia, rahan arvo on säilynyt, ja tusinaa erilaista kahvilaatua myyvät kuppilat ovat avanneet ovensa ja houkuttelevat kaupunkilaisia sisään. Ulkomaalaisille kävijöille löytyy paikallisia englanninkielisiä lehtiä valittavaksi asti, ja tuplasti korkeammat hinnat joka paikassa.
Poliitikkoihin, kaupunkinsa ja maansa johtoon tämä uusi sukupolvi suhtautuu kyynisesti: huijareita ja tyhjänpuhujia kaikki tyynni, ja sehän on selvää, että asiat ovat koko ajan pielessä. Silti neuvostoaika on heille enää vain etäinen vitsien aihe, eikä pelon tai kontrollin ilmapiiriä löydä edes hakemalla. Sen sijaan Pietarissa voi hakemattakin törmätä kaupunkikarnevaaleihin, kadut kansoittavaan juhlivaan ja hyväntuuliseen joukkoon.
Pitävätkö he Putinia demokraattina? Tuskin. Uskovatko tiedonvälityksen luotettavuuteen? Eivät varmasti. Kannattavatko kiivaasti mitään puoluetta - miksi ihmeessä?
Yksi sukupolvi näki, kun kommunismi kaatui ja Neuvostoliitto romahti. Seuraava sukupolvi katsoi, kun kapitalismista ei tullut mitään ja koko maan omaisuus ryövättiin muutamiin taskuihin. Nyt on uuden sukupolven vuoro, ja pariin asiaan se on jo tottunut: vapauteen ja pelon puutteeseen.
Vielä he eivät ole vallan kahvassa kiinni. Venäjää hallitsee yhä se väki, joka osasi pyörähtää pinnalle 1990-luvun myllerryksissä, ja heillä on yhä valtaa jäädyttää ja sotkea koko maan kehitys. Mutta uusi sukupolvi elää jo toisessa, avoimessa, modernissa maailmassa. Ainakin sen koulutettu osa. Maaseudulla ei tapahdu mitään, syrjäseutujen rappio ehkä vain kiihtyy, mutta Pietarin leppoisassa kesätunnelmassa oli silti helppo uskoa, että kaikkien kehnojen uutisten keskellä syntyykin oikeasti jotain uutta. Jos niin on, Pietarin 300-vuotisjuhlat merkitsevät uuden aikakauden alkua - aikakauden, joka Itämeren alueella muuttaa paljon, jos tuo metropoli todella havahtuu hereille ja avautuu.