En muista tarkalleen, milloin se tapahtui. Oulun normaalilyseon alaluokilla kuitenkin 1960-luvun puolenvälin jälkeen.
Olimme oppineet Kreikan ja Rooman jumalat ja jumalattaret. Tiesimme Troijan hevosen, Thermopylain ja Marathonin taistelut. Olimme oppineet, että emme saa istuutua pulpetteihimme ennen kuin historianopettajamme Ines Okkonen on karttakepin kanssa tarkistanut, että rivimme ovat yhtä suorat kuin Preussin armeijassa. Tiesimme, että hakkapeliitat vetäisivät miekkansa huotrasta vasta sitten, kun vihollisen silmänvalkuaiset näkyivät, ja että Ines saa lyhentää liitutaululle Napoleonin nimen Nap., koska Napoleon itsekin lyhensi.
Olimme oppineet, että kun kirjoitamme muistiinpanot kansioihimme, on pää- ja alaotsikoiden marginaalien ruutumäärä laskettava huolella ja että ranskalaisen viivan jälkeen aloitetaan aina pienellä kirjaimella eikä loppuun tule pistettä.
Sitten yhtenä päivänä Ines alkoi kesken historiantunnin lukea meille Lempi Jääskeläisen romaania Nuori herra David Viipurista. Eletään 1780-lukua, Katariina Suuri on Venäjän imperiumin valtaistuimella, kaksi nuorta rakastavaista Nevski Prospektin katulyhdyn alla:
”En olisi koskaan voinut uskoa, että Pietari saattaisi olla näin kaunis […] Katso, Elisabeth – eivätkö nuo lumihiutaleet ole kuin pieniä yöperhosia, jotka rikkovat siipensä lyhdyn kuumaan lasiin.” Ja Elisabeth katsoo: ”Kuinka sirosti ojentuu hänen valkea kaulansa soopelikauluksesta kuin luminen keskitalven kukka, jos sellaisia olisi olemassa, David ajattelee. Mutta onhan olemassa – Elisabeth, nuori Elisabeth juuri sillä hetkellä.”
Tammikuussa 1973, ensimmäisen vuoden kirjallisuustieteen ja ranskan kielen opiskelijana Helsingin yliopistossa, maanittelin senaikaisen ihastukseni mukaani matkalle Pietariin – nimenomaan Pietariin eikä Leningradiin – tarkistamaan nuo Nevski Prospektin katulyhtyjen alla leijailevat lumihiutaleet.
Se oli hyvin toisenlainen pyhiinvaellusmatka kuin ne, joita opiskelijanuoriso siihen aikaan teki Leningradiin.
Ehkä hieman vaikeasti jäljitettävällä tavalla tämä muistui mieleeni lukiessani hiljattain libanonilaissyntyisen ranskalaisen Amin Maaloufin romaania Samargand.
Viime aikoina on paljon kirjoitettu siitä, miten vähän akateeminen historiantutkimus lopultakin muovaa historiakuviamme ja -käsityksiämme. Enemmän mutta huomaamattomammin niihin vaikuttavat historiallinen kaunokirjallisuus, elokuvat, näytelmät, TV-sarjat ja erilaiset populaarikulttuurin tuotteet.
Väinö Linnan on sanottu romaaneissaan ”antaneen” suomalaisille heidän oman kansalais- ja jatkosotansa, luvan ja keinon turvallisesti työstää ja hoitaa kansallisia kipukohtia.
Brittiläisen Graham Swiftin romaanissa Veden maa historianopettajan yksityiselämä ajautuu kaaokseen. Ennen lopullisia potkuja virastaan hän heittää oppikirjat nurkkaan ja alkaa kertoa oppilaille tarinoita heidän oman kotiseutunsa menneisyydestä.
Paljon on keskusteltu myös siitä, millainen totuudellisuuden vaatimus historialliselle fiktiolle tulisi asettaa. Onko uskottavuuden mitta se, miten faktat ovat yksityiskohtiaan myöten ”oikein”, vaiko se, miten sisäisesti eheän maailman kirjailija onnistuu luomaan.
Ensimmäistä vaihtoehtoa haastaa muun muassa Rosa Liksomin romaani Kreisland, jonka maailma on aivan absurdi mutta sisäisesti täysin järkeenkäypä tulkinta meänmaalaisten ihmisten eletystä elämästä globaalin historian melskeissä ja niiden syrjässä.
Mutta entäpä sitten, kun tuhannen vuoden takaiseen Persiaan sijoittuva romaani alkaa kuulostaa tämän päivän TV-uutisilta?
”Määräämillään näyttävillä murhatoimilla sekä linnansa, lahkonsa että itsensä ympärille kehkeytyneillä tarinoilla assassiinien suurmestari terrorisoi pitkään itäistä ja läntistä maailmaa. […]
Onko pahempaa hallintoa kuin taisteleva hyve?
Hasan halusi laatia säännöt oppilaidensa elämän jokaiselle hetkelle. Hän kielsi kaikki musiikki-instrumentit, ja jos hän löysi vaatimattomankin huilun, hän katkaisi sen ja heitti nuotioon. Syyllinen pantiin rautoihin, hän sai ankaran raipparangaistuksen ennen kuin hänet karkotettiin yhteisöstä. Alkoholijuomien käytöstä seurasi vielä ankarampi rangaistus. Hasanin oma poika, jonka isä eräänä iltana tapasi humaltuneena, tuomittiin siinä paikassa kuolemaan. Äidin aneluista huolimatta pojan kaula katkaistiin heti seuraavan aamun koittaessa esimerkin vuoksi.”
Amin Maalouf – joka on kirjoittanut myös libretot Kaija Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus ja Adriana mater sekä oratorioon La Passion de Simone – julkaisi kirjansa Samargand Ranskassa vuonna 1988.
Muun muassa ranskan kielessä sana ”assassin” on aikojen saatossa vakiintunut merkitsemään murhaajaa.
Kirjoittaja on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.
Kolumni