Olen lupautunut kesäkolumnistiksi. Saan kirjoittaa teille kesäpäivien ja valkeiden öiden arjesta ja ihmisten kohtaamisista maailman ihmeellisimmässä kolkassa.
Ihmettä on siinäkin, että kaupungin historia on suomalaisten omaa historiaa, ja sen kohtalo koskettaa meitä aina, vaikka emme tulisi ajatelleeksikaan. Suomalaiselle suolle, suomalaisille luille kohonnut kaupunki, josta monen suurmiehemme (-naisia unohtamatta…) maine on pongahtanut liikkeelle.
Lähellä, silti kaukana.
Mikä on Suomen historian tärkein tapahtuma? Pietarin kaupungin perustaminen 1703…
Pohjolan Palmyra, keisarin, vallankumouksen, sotilas- ja laivastomahdin, kulttuurin pääkaupunki. Täällä ihmiset eivät harrasta kulttuuria vaan elävät sen keskellä. Se ei ole yksittäisiä tekoja vaan asenne.
Luonnon lakeja uhmaavat kengänkorot, luontevat käsisuudelmat, mainosten kieli. Englantia ei juuri käytetä.
Koko Venäjällä englantia taitaa kuusi prosenttia.
”Me olemme ylpeitä lehmistämme ja toivomme, että ne ovat ylpeitä meistä.” Sitaatti Valion venäjänkielisestä maitopurkista. Hm… On opittu. ”Siideriä – yhtä kylmää kuin tyttöystäväsi sydän.” Sehän pitää testata!
Toinen kivijalkabaari on nimeltään ”Raskaana olevan vakoojan matkalaukku.”
Marssimme helteessä Ratsuväen bulevardia, kerrostalon ikkunasyvennykseen on kirjoitettu pystyyn ”Elämä on haitallista – elämättä on haitallista”, ”on” on kirjoitettu punaisella, muut sanat mustalla. Sanajärjestys vaihtelee.
Ohikulkija voi joka kerta katseensa osuessa tulkita mietelmän eri tavoin. Sananvapaus on valppautta.
Joku onkin ripustanut juuri Moikan varren lehmuksiin omat linnunpönttönsä. Yksi kolmesta on käsin peittänyt korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.
Katsomista on tavattomasti. Mutta Nevan valtakadun vilinässä ja tulee myös helposti ryöstetyksi. Vain hetken pikkutakki heiluu olalla, kun vieras käsi on jo napannut sen taskusta älypuhelimen. Huumeisiin, arvattavasti.
Olemme perillä Uudessa Hollannissa. Pietari Suuren rakentama sotasatama on juuri avattu yleisölle.
Saari on ollut kauan ränsistynyt ja yleisöltä suljettu. Nyt kaupunkilaiset ovat täällä ensimmäistä päivää – ja heti kuin kotonaan.
On ravintolapäivä, samoin ensi kertaa kaupungin historiassa. Aurinko hellii, šašlikin savu nousee, tuoksu tekee nälkäiseksi, hollantilaisessa hanaoluessa on mahtava vaahto. Moitteettomalla nurmikolla pelataan frisbeetä. On kirjakauppa, taidetta, kirjojen vaihtotori, yhteisökasvitarha, luovien alojen työtiloja.
Esiintymislavalla soittaa ujo bändi Donin Rostovista ja saa kannustavan vastaanoton. Noin viisivuotias letitetty pikkuneiti istuu varttitunnin yksin thairuoka-annoksensa ääressä eikä näytä mitenkään onnettomalta tai kärsimättömältä.
Lopulta isä tulee mukeineen ja ruokineen, sinertävälinssisissä muotilaseissaan ja tyylikkäässä kesäpaidassa. Mihin katsonkin, en näe yhtään tyytymätöntä ilmettä.
Kanavan aitaan nojaa hipstereitä, joukossa nuoria androgyynejä mustissa puvuissa ja valkoisissa paidoissa.
Yhtä ryhdikkäinä ja luontevan patsasmaisina kuin hopeakauden modernistit sata vuotta sitten, Zinaida Gippiukset ja Aleksandr Blokit.
Olisivatko nämä uudelleen syntyneet kotonaan kaikkialla vai pystyvätkö he hengittämään vain ja ainoastaan täällä?
Auringonpistoksen tai esiin pyrkivän yhteenkuuluvaisuuden johdosta alan tuntea vetoa käytettyjen vaatteiden kojun tuulessa hulmuavaan frakkiin, olkoonkin liian iso ja ilmeisen hyödytön.
Taide on osallisuutta arkiseen, taide on kanssamme tässä ja nyt. Taide laukkaa valtavalla laukalla, hurjistuneet hevoset Anitškovin sillalla ovat Marjatta Tapiolan täällä juuri avatun näyttelyn punaisten ratsujen esi-isiä...
Onpa hienoa saada olla täällä! huokaa punapartainen mies, eikä edes muista aamullista ryöstöään.
Kirjoittaja on Suomen Pietarin-instituutin johtaja.