Itämeren surullista tilaa ei Perämeren äärellä ehkä huomaa, mutta etelämpänä sen näkee rannoilla paljain silminkin. Saaristomerellä voi vastaan tulla jo alkukesästä levän täysin sotkemia rantoja. Meri on erittäin herkkä muun muassa siksi, että se on lähes suljettu, matala vesialue, jonka suolapitoisuus on vähäinen.
Itämeren surkean tilan syy ei kuitenkaan ole tässä vaan siinä, että saastekuorma on liian suuri. Sille pitää tehdä jotain.
Teemasta puhuttiin pontevasti eduskunnassa Itämeri-selonteon lähetekeskustelussa. Hyvä niin, sillä päättäjien tietämys ongelman mittavuudesta on yksi edellytys ongelman poistolle. Samana päivänä EU:n komissio julkisti Itämeri-strategiansa. Ikävä kyllä se on lähinnä toiveiden tynnyri, jonka linjauksilla ei ole sitovuutta ja jonka toteutukseen ei EU:lla ole rahaa.
Suomen rannikkovesien kunto riippuu ennen kaikkia omista toimistamme. Ylivoimaisesti suurin meren suomalaiskuormittaja on maatalous. On kummallista, kuinka hitaasti sen päästöt vähenevät ympäristötuista ja rajoituksista huolimatta.
Suomi ei sinänsä kuulu Itämeren saastuttajien suurimpiin syntisiin. Edelle menevät muun muassa Puola, Venäjä ja Ruotsi. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun päästöt suhteutetaan maan väkilukuun. Siksi Suomenkin pitää pystyä parempaan.
Silti etenkin Venäjän ja Puolan pitää ottaa suurempi vastuu päästöistään. Keskeinen asia Suomelle on se, saadaanko Pietarin seudun päästöt kuriin. Meriveden tilaa on helpottanut se, että miljoonakaupungin yhdyskuntajätevedet kulkevat nyt valtaosin puhdistamoiden kautta. Suuremmaksi uhkaksi on noussut Leningradin alueen kotieläintalous ja sen valtava lantaongelma. Alueelta valuu mereen vaarallinen määrä etenkin fosforia.
Tiistaina ympäristöministeri Paula Lehtomäki allekirjoitti Pietarissa aiesopimuksen, jonka mukaan Suomi antaa kuusi miljoonaa euroa kaupungin jätevesien puhdistustekniikan rakentamiseen. Tähän mennessä Suomi on tukenut työtä jo 40 miljoonalla eurolla.
Voi vain ihmetellä, kuinka Suomi edelleen joutuu osallistumaan suuren naapurin aiheuttamien ongelmien korjaamiseen. Viime vuonna Venäjä esimerkiksi pystyi käyttämään sotilasmenoihin 40 miljardia euroa.
Saastuttaja maksaa -periaate pitäisi jo juurruttaa itänaapuriinkin, vaikkei sen poliittisten johtajien asennekasvatus helppoa olekaan. Ei esimerkiksi ole kovin pitkää aikaa siitä, kun pietarilainen Vladimir Putin luonnehti ulkomaisia ympäristönsuojeluvaatimuksia yrityksiksi rapauttaa Venäjän kilpailukykyä.
paakirjoitus@kaleva.fi