Pietarin kaupungin yllä kohoaa kullattu enkelijoukko yli 100 metrin korkeuteen. Protestanttityylisen Pietari Paavalin kirkon tornin enkeleistä ensimmäinen on kopio Maastrichin kaupungin raatihuoneen tuuliviiristä. 300 vuoden aikana enkelit ovat usein vaurioituneet, mutta aina korjattu ja pantu takaisin.
Vuonna 1941 ammattikiipeilijät suojasivat enkelit harmahtavilla maaleilla, telttakankailla ja peittävillä verkoilla. Kaksi vuorikiipeilijää apunaan kaksi sotilasta työskenteli yöllä, koska vihollinen tulitti päivällä. Maali irtoili jatkuvasti 30 asteen pakkasessa. Enkelit pyörivät tornin akselin ympäri ja myös huojuivat. Työ 3,8 m leveällä siivellä istuen 122 metrin korkeudessa tehtiin uudestaan sodan jälkeen, kun kullatut enkelit paljastettiin taas.
Enkelten alkuperäinen tehtävä oli siunata keisarillista valtaa. Nyt ne ovat jälleen alkuperäisessä tehtävässään ja soittavat tasatunnein "Jumala suojelkoon tsaaria" -melodiaa, 85 vuoden tauon jälkeen.
Imperial Imprints on juhlavuoden kunniaksi laadittu pienoistutkielmien sarja, jossa esitellään Pietarin kaupungin kolmea vuosisataa. Yksityiskohdissaan tarkoissa ja näkemyksissään syvällisissä artikkeleissa tutkija Elena Hellberg-Hirn hahmottaa nykypäivän Pietaria sen historian valossa. Kirjoitelmien painopiste on Neuvostoliiton jälkeisessä ajassa.
Keisarillinen keskusta, Dostojevskikorttelit Heinätorin ympärillä ja Suomen aseman vallankumoukselliset seudut, kullakin on yhä omalaatuinen kaupungin historiasta muistuttava ilmeensä. Lähiöissä näkyy lähimenneisyys, neuvostoaika.
Virallista 300-vuotisjuhlaesitettä koristavat kuitenkin vain keisarillisen Pietarin symbolit. Leningradia ei niissä mainita lainkaan. Nyt halutaan neuvostomenneisyys pyyhkiä pois unohduksiin kuten vuonna 1917 haluttiin päästä eroon keisarillisista maamerkeistä.
Keisarillinen menneisyys on kaivettu haudoistaan sanamukaisestikin. Venäjän viimeinen tsaari Nikolai II sai arvonsa mukaiset monarkistiset hautajaiset, tosin vasta vuonna 1991.
Miksei haudattu Neuvostovallan uhrina, kysyivät ne jälkeläiset, jotka eivät saapuneet hautajaisiin. Myös Ortodoksinen kirkko boikotoi tilaisuutta, johon Boris Jeltsin viime hetkellä päätti osallistua.
Virallinen Pietari on monessa vieras sen omille asukkaille. Vanhemmille asukkaille Leningrad on edelleen sankarikaupunki, joka selvisi 900 päivän piirityksestä. Yhtäkkiä pyyhkäistiin menneisyys pois, kun kaupunki vuonna 1991 nimettiin uudelleen Sankt Peterburgiksi. Nimenvaihdos oli jo kolmas. Hellberg-Hirn toteaa, että esikuvansa Pyhän Pietarin tavoin myös pietarilaiset ovat jo kolmasti joutuneet kieltämään menneisyytensä.
Ensimmäinen nimenmuutos tapahtui vuonna 1914, kun sota Saksaa vastaan vaati venäläistämään saksalaisperäisen nimen. Uusi nimi Petrograd, Pietarin kaupunki, viittasi enää perustajaansa Pietari Suureen. Vuonna 1924 Leninin kuoleman jälkeen keisarillinen menneisyys haluttiin unohtaa ja kaupungista tuli Leningrad, Leninin kaupunki.
Nimenvaihdosten yhteydessä on joka kerta nimetty uudelleen myös kadut, torit, aukiot. Ihmiset muistelevat entistä kadun nimeä, joka onkin yhtäkkiä lakannut olemasta, sen nimeä ei nyt saakaan mainita, ettei paljastu vanhan vallan kannattajaksi.
Neuvostoaika kummittelee kuitenkin edelleen katujen ja paikkojen nimissä. Niinpä tällä hetkellä Sankt-Peterburgin kaupunki sijaitsee keskellä Leningradin hallintoaluetta. Ja vastaavasti valitaan erikseen Miss Sankt-Peterburg ja Miss Lenoblast.
Pietari näkee itsensä mielellään Venäjän kulttuuripääkaupunkina. Euroopan kulttuurikaupungiksi Pietaria ei vuonna 2003 kuitenkaan kelpuutettu juhlavuodesta huolimatta. Katujen huonoa kuntoa, hevosen lantaa Iisakin aukiolla, leväperäistä pysäköintiä jalkakäytävillä arvuutteli lehdistö Euroopan Unionin standardien vastaisiksi. Kolmannen maailman palvelutaso ensimmäisen luokan hinnoilla, mutisee turisti. Jos nyt ensin erottaisivat vesi- ja viemäriverkon toisistaan...
Pääkaupunkistatuksen Pietari on jo menettänyt. Sen sijaan kulttuuripääkaupungin asemaa tuetaan virallisilla myyteillä, joiden avainhahmoja ovat Pietari Suuri, Katariina Suuri ja Lenin. Myös kirjallisia myyttejä riittää. Ja museoita.
Sohvaperuna Oblomov on museoitu Amiraliteetin lähelle Gontsarovin alkuperäiseen asuntoon Gorohovaja-kadulle. Rasputin-museossa Moikan varrella Jusupovien palatsin kellarissa voi eläytyä hetkeen ennen Rasputininin murhaa: Elävän näköiset vahanuket on lavastettu historialliselle tapahtumapaikalle. Jos haluaa tietää mikä oli Raskolnikovin reitti koronkiskurieukon asunnolle, ne 730 askelta tulee moni ympäri maailmaa kulkemaan, kirjasta löytyvät osoitetiedot.
Kultaisten enkelten suojelemassa rakennusmiestensä luiden päälle kohoavassa ulkomuseossa menevät fiktio ja todellisuus helposti sekaisin. Taiteilijoita kaupungin illusorinen luonne onkin inspiroinut jo 300 vuoden ajan.
Kirja opastaa myös Pietarin epäviralliseen, kulissien takaiseen puoleen, taiteilijoiden Pietariin. Taiteilijoiden valtaama talo osoitteessa Pushkinskaja 10 on kovasti peruskorjauksen tarpeessa kuten moni muukin kerrostalo. Kulttuurikaupunki ei tue kulttuurin tekijöitään.
Epävirallinen taiteilijoiden Pietari on kaukana niistä kulisseista, joita turisteille ja sijoittajille esitellään. Se on lähempänä sitä Pietaria, jota turistikin näkee metroasemilla ja takapihojen roskalaatikoilla. Epävirallisen taiteen tilaisuuksista tiedottaa Pohjalla-julkaisu, jota asunnottomat ja köyhät myyvät kadunkulmissa.
Hellberg-Hirn vaihtelee hauskasti näkökulmaansa. Analyyttinen ote saa välillä jäädä, kun hän katsoo kohdettaan korkealta, enkeliperspektiivistä, heittäytyy kohta turistiksi ihmettelemään arkisia asioita tai kommentoimaan lehtiartikkeleita. Välillä hän elävöittää aihettaan henkilökohtaisilla muistikuvillaan teiniajastaan Leningradissa.
