Kukapa on pätevämpi opas Pietarin kaupungissa kuin Fjodor Dostojevski. Asuihan tämä klassikkokirjailija lähes koko elämänsä Venäjän keisarikunnan mahdin ja ylpeyden tyyssijassa.
Aivan, Dostojevski on kuollut; jo vuonna 1881. Ei anneta sen häiritä. Hänen teoksensa elävät, teosten ihmiset, siis pietarilaiset. He elävät jopa niin samalla tavalla kuin Dostojevskin aikana, että kirjailija tuskin kääntyilee haudassaan, jos sattuu kuulemaan mitä maan päällä tapahtuu.
Teoksessaan Valkeat yöt Dostojevski kertoo, että Pietarissa on kummallisia loukkoja; ihan kuin näihin paikkoihin ei lainkaan pääsisi kurkistamaan sama aurinko, joka paistaa kaikille muille pietarilaisille. "Noissa sopukoissa kehkeytyy aivan toisenlainen elämä. Sellaista saattaa olla jossain salaperäisessä maassa kolmenkymmenen valtakunnan takana, mutta ei täällä meillä."
Valkeat yöt on juuri nyt ajankohtainen, sillä Pietari juhlii kesä-heinäkuun vaihteen valkeita öitään.
Lähdetään Dostojevskin matkaan. Aloitetaan tietysti Sennaja ploshtshadilta, Heinätorilta. Heti aluksi on syytä pyytää anteeksi, että hieman lainailen oppaani sanoja villisti sieltä täältä, mutta tämä vain siksi, että haluan säästää tilaa.
Heinätorin ympäristön kurjuudesta Dostojevski kertoo maailmankuulussa dekkarissaan Rikos ja rangaistus. Se keltainen pylväiden koristama talo, joka seisoo aukion laidalla, on sama vartiotupa, josta hän kirjoittaa.
Dostojevskin aikaan torin kansoittivat köyhät. Myös nyt pyydetään pitämään kiinni lompakosta ja olemaan valppaana. Kuka heistä on varas, kuka sen tietää. Vilinä ei eroa muusta suurkaupungin menosta. Toripöydät notkuvat maailman herkkuja aina lehmän turpaa myöten. Aukion laidalla seisovan lasiseinäisen palatsin ovet avautuvat merkkiliikkeiden ostoparatiisiin. Maailman kaikki tavarat ovat löytäneet tänne.
Jalkakäytävällä on ahdasta. Virta vie. Pakko antaa sen temmata mukaansa.
Yksi myy sukkia, toinen leluja, kolmas mitä lie. Hiki haisee ja aurinko paistaa. Muodikkaasti pukeutuneet, piikkikoroilla sipsuttavat keimailijat tuovat toisenlaisen tuulahduksen kiitäessään kännykät tai soittopelit käsissään jonnekin. Lökäpöksyiset nuoret surffailevat skeittilaudoillaan ihmismeressä. Rusettipäinen pikkutyttö syö jätskiä, joka valuu mekolle.
Koska olemme matkalla pääkadulle Nevski prospektille, Dostojevski haluaa sanoa jo nyt: "Nevski prospektin ylittää aina suurta varovaisuutta noudattaen, muuten rusentuu silmänräpäyksessä. Vain askeleen päässä teistä sukeltaa yhtäkkiä esiin kuumissaan läähättävän ravurin harmaa turpa, ravuri kiitää hurjana, pikajunan nopeudella: kuolaimet vaahdossa, luokki vinossa, ohjakset kireinä."
Huumaava melu ja tympeä pakokaasun savu täyttää tyhjän tilan. Siinä ne nykyajan ravurit, kumipyöräiset panssariautot - katumaasturit - nylkyttävät hitaasti edeten kromiloisteisten moottoripyörien rinnalla. Ruuhkaa, koko kaupunki on yhtä ruuhkaa. Venäläisillä on nyt autoja.
Huivipäinen nainen ei puhu Pietarista. Hänelle se on aina ollut ja on Leningrad; Novgorodissa syntyneen kotikaupunki yli puoli vuosisataa. Tästä hän astelee päivittäin Hernekatua pitkin kotoa maitokauppaan ja takaisin. Elämä on siinä ja väritelevision katselussa. Hän toistaa sanomansa painottaen erityisesti sanaa väritelevisio.
Lidia Petrova, 80, on entinen ompelija. Herrojen hattujen teosta poikii eläkettä 6 000 ruplaa ( 180 euroa) kuussa. "Ei täällä ole mitään hyvää. Kaikki on kallista. Elämä on ikävää. Olen saanut tarpeekseni tästä. Neuvostoaika oli parempi", Lidia Petrova purkautuu.
Voisi luulla, että hän on henkilö oppaamme kirjasta ja sanoo: "Olen jo viisikymmentä vuotta asunut Pietarissa enkä ole pystynyt solmimaan juuri ainuttakaan tuttavuutta. Mitä minä tuttavilla? Ilmankin on koko Pietari tuttu. Olen melkein ystävystynyt erään ukon kanssa, jonka tapaan joka jumalan päivä tiettyyn aikaan Fontankalla. Niinpä me toisinaan olemmekin vähällä kumartaa toisillemme, erityisesti kun molemmat olemme hyvällä tuulella."
Mutta ei, tämä nainen ei ole kirjan henkilö, vaan oikea ihminen tältä kadulta tänään.
Ei ihme, että elämä potkii vastaan, sillä Lidia Petrova on menettänyt kaikki läheisensä. Kotina on kommunalka, yhteisasunto rakastavaisen nuoren parin kanssa. Voitte kuvitella miltä se tuntuu. He jakavat eteisen, keittiön ja vessan keskenään. Vanha nainen emännöi omaa pientä huonettaan. Nuoret remontoivat, lidia Petrova ei. Elämä väsyttää jo.
Muualla asuminen on kallista. Miten tuolla eläkkeillä ostaa asunnon, jonka hinta on kirinyt jo Helsingin tason yli. Halvimmat luukut saa tuhannella eurolla neliö. Lidia Petrovan kotinurkilla hinnoilla ei ole kattoa enää laisinkaan.
Dostojevskia seuraten on pakko kurkistaa sisäpihoille. Tiedättehän ne. Pimeät, ahtaat porttikäytävät. Seinät on sotkettu alatyylin kirjoituksin, grafiittituherruksin, liimatuilla mainoslehtisillä, jotka tietysti on revitty.
Rautaportit ovat kiinni. Ne aukeavat, jos näppäilee ovikoodin. Yksi on auki. Pari nuorta miestä seisoskelee pihan perällä joutilaina muovikassi jaloissaan. Hämmästyttävää, täällä on puhdasta. Miehet ovat ottaneet pikkusen, onhan nyt juhlapäivä. Niitä Venäjällä riittää kaikkien iloksi ja onneksi.
"Olemme ylpeitä tästä kulttuuripääkaupungista", toinen heistä, Ivan Kotshetov, 21, hersyttää. Yliopisto-opiskelija puhuu kaupungin upeasta ilmapiiristä, kulttuurista, historiasta. Kaveri Georgi Pavlov, 21, säestää.
Heidän elämäänsä ei juuri nyt kuulu muuta kuin opiskelu ja pivo, olut, joskus. He luottavat nuorten tulevaisuuteen. Heille - aidoille venäläisille - Pietari on turvallinen. Kaikille ei. Erinäköiset saavat varoa parissa neuvostoajan ränsistyneessä kaupunginosassa.
Mitä lähemmäs historiallista keskustaa - Iisakin kirkkoa, Talvipalatsia ja muita komeuksia - saapuu, sitä ylistävämmäksi ihmisten lausunnot käyvät. Niiden, jota uskaltavat sanoa. Piirustuslehtiötä laukussaan kuskaava, taitelijaksi esittäytyvä keski-ikäinen mies pälyilee ympärilleen eikä suostu esiintymään omalla nimellään.
"Tottakai asiat ovat huonosti", mies kuiskaa. Tässä hänen totuutensa: joku, joka oli kymmenen vuotta sitten rikas, on nyt vielä rikkaampi, ja joku, joka oli silloin köyhä, on vielä köyhempi.
Vastaan astelee kalpea, silmälasipäinen mies, jota ei voi olla pysäyttämättä. Ei siksi, että hän on niin laiha ja rasittuneen oloinen, vaan siksi, että hän työntää kaksostenrattaita, ja rattaissa seitsemän kuukauden ikäiset Maria ja Milena nököttävät kuin kaksi mansikkaa. Hellyttävä näky.
Marian ja Milenan isä Aleksei Nohrin, 45, kuuluu siihen nuoreen menestyvään venäläispolveen, jota Suomen kaakonkulmilla kiitellään samaan aikaan kun kauhistellaan, että tulevat ostamaan maata meiltä. Kirurgi Aleksei Nohrininkin toiveena on ostaa kiinteistö Suomesta tai ainakin Pietarin ulkopuolelta. Ilman laatu kaupungissa kun on niin huono, että pienten lasten on vaikea elää täällä.
Muuten elämä hymyilee. On nämä kaksi pientä tappisilmää ja vaimo sekä anoppi, joka venäläisen tavan mukaan kuuluu ruokakuntaan. On hyvä asunto, kunnollinen auto - Mazda3. Palkka 978 euroa kuussa riittää. Luomutuotteita käytetään ravinnoksi.
On toki pulmiakin, Aleksei Nohrin myöntää. Taloutta opiskelleella vaimolla ei ole ollut töitä seitsemään vuoteen. Aleksei Nohrin itse urakoi seitsemästä seitsemään, usein myös vapaapäivinä. Parin kolmen päivän vapaita lukuun ottamatta hän ei ole lomaillut vuosiin.
Onnelliset ihmiset eivät jää tähän. Pietari Suuren ratsastajapatsaan luona heitä on tungokseen asti. Käy melkoinen kuhina. Hääpari toisensa jälkeen astelee patsaalle, laskee kukkalaitteen, juo samppanjaa ja kuvauttaa itsensä. Puiston sireenit toivottavat kukin ja tuoksuin onnea matkaan.
Täällä voit kuvauttaa itsesi tsaarin ajan upeisiin luomuksiin pukeutuneen pariskunnan kanssa. Voit pyytää katusoittajia säestämään kulkuasi patsaalle. Ovet avautuvat nyt kaikille, ruplilla tietenkin. Se on Venäjän sävel tänään. Sitä soittavat ainakin ne, joilla ruplia on. Tuo joukko on kasvanut melkoisesti sitten viime näkemän. Yhä useammalla on rahaa. Siitä ei ole epäilystäkään. Ja se näytetään muille.
Taustalla jokivene kuljettaa väkeä ihastelemaan, millaisena Pietari näyttäytyy Nevalta ja kanavilta katsottuna. Ylväältä näyttää. Kirkot ja palatsit hymyilevät kullalla ja kimalluksilla koristeltuina. Yhdellä katseella yhdeltä 400 sillasta voi nähdä kolmekymmentä torninosturia. Kaupungissa on tekemisen meininki.
Tästä vinkkelistä katsottuna Venäjä voi erinomaisesti. Kiitos äiti-Venäjän uumenista pumpatun öljyn.
"Elämä on hyvin. Tottakai paremmin kuin ennen. Tottakai tulevaisuus näyttää paremmalta." Tältä onnesta mykkyrällä olevalta naiselta ei irtoa kritiikin siementäkään.
Miksi irtoaisi. Ansaitseehan hän, Ljubov Ivaljuk, 48, täkäläisittäin hienosti, 659 euroa kuukaudessa siitä, että hoitaa alle kolmen vanhaa Sofia-tyttöä. Omat lapset ovat maailmalla, joten äveriään perheen pikkuprinsessa saa nyt isoäidinomaista hoivaa.
Kukaan ei puhu, että demokratia olisi kaventunut. Ikään kuin se ei hetkauttaisi ketään.
Dostojevskin ja tämän ajan väliin jää neuvostoaika: vuodet 1917-1991. Jos bolshevikit tekivät maailmaa ravisuttaneen vallankumouksen 1917, samaa voi sanoa vuoden 1991 vastavallankumouksen vaikutuksesta Pietariin. Sen näkee jo kaupunkiin saapuessa. Tuntuu kuin kaikki olisi toisin, vaikka kaikki ei ole toisin.
Pietari ei koskaan ole ollut mikään venäläisyyden kehto, vaan sillä on aina ollut eurooppalaisen suurkaupungin kasvot. Tässä kohden Dostojevski haluaa puheenvuoron. Annetaan se hänelle: "Yhä enemmän korjataan julkisivuja uuden näköisiksi, hienostelun ja erikoisuudentavoittelun takia."
"Pietarin arkkitehtuuri on aina ällistyttänyt minua. Nimenomaan sillä, että se kuvaa kaupungin täydellistä luonteettomuutta ja omalaatuisuuden puutetta kautta sen olemassaolon. Arkkitehtonisesti se heijastaa maailman kaikkia arkkitehtuureja, kaikkia aikakausia ja muoteja; kaikki on lainattu vähitellen ja kaikki on omalla tavallaan vääristeltyä."
"Näistä rakennuksista voitte lukea kuin kirjasta kaikkien niiden aatteiden ja aatteenpoikasten kuohuja, jotka säännönmukaisesti tai äkkiarvaamatta ovat ryöpsähtäneet meille Euroopasta ja ottaneet meidät vähitellen valtaansa ja vangikseen. Siinä on viime vuosisadan mitäänsanomatonta kirkkoarkkitehtuuria, tuossa vuosisatamme alkupuolelta peräisin oleva roomalaistyylinen surkea kopio..."
Tekee mieli sanoa: turpa kiinni Dostojevski! Ei tuota jaksa kuunnella. Kirjailijan marmatuksesta huolimatta kaupungin kasvot hymyilevät. Harmaus on vaihtunut värien loistoksi, ja taloja tehdään vatupassilla eikä vodkapullolla vaakiten kuten neuvostoaikana. Työtä tekevät siirtotyöläiset, entisen Neuvostoliiton Aasian tasavalloista. Miehet rakentavat ja naiset siivoavat vessoja, jotka tottavie ovat nyt siistit.
Upeimmat äveriäiden asumukset peittyvät korkeiden aitojen taakse, turvakameroiden ja vartijoiden katseen alle. Niin, siellä on se maailma, jollaisen oppaamme jo matkan alussa muistutti jossain olevan.
Kuppilat täyttävät talojen kellarit, katutason liiketilat ja kattoterassit. Illan suussa ihmiset valtaavat ne. Nyt tarjotaan sushia, joka paikassa sushia. Neuvostoajan älä osta minulta mitään -mentaliteetti on vaihtunut kysymykseksi miten voisin palvella. Tyhjät hyllyt ovat täyttyneet. Vaurautta voit kosketella. Balettia, oopperaa, rokkia, mitä vaan. Tarjolla ulkomaalaisellekin 60 eurolla.
Kaikkien kädet eivät tähän yllä. Ei mummon, joka kerjää Kazanin kirkon ovella. Ei kadulta huostaanotetun lapsen, joka on viety kesäleirille, kuin pioneerileirille konsanaan. Ei Kaukasukselta tulleen miehen, joka myy jotain jollakin kujalla ja katoaa näkymättömiin yhtä nopeasti kuin siihen tuleekin. Pietarin kaduilla ei ole nyt tilaa hänelle.