Komission esitystä Euroopan uudesta rahoitusvalvonta-arkkitehtuurista on jo kritisoitu kunnianhimottomaksi torsoksi. Sitä se monin paikoin onkin. Kritisoijat ovat tosin katsoneet asiaa liian kapeasta näkökulmasta. Kannattaa muistaa hankkeen historiallinen tausta.
Esitys ei ole globaalin finanssikriisin keksintö. Turbulenssi rahoitusmarkkinoilla loi hankkeelle sopivat poliittiset olosuhteet. Yhteinen tahto löytyi vasta, kun poliittinen liikkumavara oli mennyt niin pieneksi, että oli pakko tehdä jotain. Siksi nyt mennään eteenpäin, pienin ja polveilevin askelin.
Yhteisvaluutta euro on uudistanut koko yhteisön rahoitusmarkkinoita koskevan lainsäädännön. Tällä vuosikymmenellä on syntynyt mittava lainsäädäntöpaketti, jolla uusittiin käytännössä finanssimarkkinoiden toimialan yhteisöoikeus.
Uudistusten ansiosta EU otti vastaan jälkiteollisen ajan toiseksi vakavimman finanssikriisin paremmin valmistautuneena kuin kumppanimme Yhdysvallat. Lainsäädäntöömme oli jo tehty kansainvälisillä foorumeilla yhdessä sovitut muutokset. Niissä vaaditaan, että pankkien luotonannolle asetettavien pääomavaatimusten tulee heijastella toimintaan liittyviä riskejä. Yhdysvalloissa niin sanottuja Basel II -säännöksiä ei ollut vielä ehditty käsitellä. Maan markkinoilla toimi täysin sääntelemättömiä, vähävaraisille kotitalouksille lainoja myöntäviä rahoituslaitoksia, joiden ei tarvinnut noudattaa mitään pääomavaatimuksia.
Kupla puhkesi Euroopankin kannalta hiukan liian aikaisin. Uudet riskit ja markkinarealiteetit tunnustava lainsäädäntö ei vielä ollut kaikilta osin käytössä. Silti sisämarkkinalainsäädäntömme rahoituksen alalla oli kriisiin tultaessa maailman huippua. Kaikki varautuminen tämänkaltaisiin tilanteisiin, joka oli poliittisesti mahdollista tehdä, oli tehty.
Lainsäädännön uudistaminen perustui pitkälti niin sanottuun Lamfalussy-uudistukseen. Paroni Alexandre Lamfalussyn vetämä työryhmä esitteli vuosituhannen taitteessa uuden tavan tehdä lainsäädäntöä ja delegoida yksityiskohtaista norminantovaltaa EU:n markkinaviranomaisista koostuville komiteoille. EU ei olisi EU, ellei komiteoiden synty olisi ollut sopiva cocktail yhdestä epäpyhästä allianssista, yhdestä lehmänkaupasta ja yhdestä italialaisesta, joka kulisseissa junaili homman.
Epäpyhän allianssin muodostivat Saksa ja Iso-Britannia, jotka halusivat omista syistään luoda eurooppalaisempaa finanssiarkkitehtuuria. Britit halusivat EU:sta tehokkaamman toimijan suhteessa Yhdysvaltoihin. Saksalaiset pelkäsivät liittovaltionsa hajautetussa rahoitusmarkkinavalvonnassa piileviä ongelmia. Vastaan pani vahvaan tyyliinsä Ranska, joka näki vallan liukuvan ulottumattomiinsa.
Niinpä britit ja saksalaiset ostivat Ranskan mukaan järjestelyyn tarjoamalla Pariisia ensimmäisenä perustettavan komitean sijaintipaikaksi. Näin kansallisten arvopaperimarkkinoiden yhteiskomitea CESR aloitti toimintansa Pariisissa. Nyt tiedämme senkin, että kun pankki- ja vakuutusvalvojat koottiin omiin komiteoihinsa (CEBS ja CEIOPS), sijaintipaikoiksi tulivat Lontoo ja Frankfurt.
Ja se italialainen oli nimeltään Paolo Cecchini. Entinen komission seniorivirkamies, joka työkseen tutki hintaa, mitä yhdentymättä jättäminen EU:n toiminnalle aiheuttaisi. Hän oli Euroopan rahoitusalan pyöreän pöydän vetäjä ja mies, joka pani asiat rullaamaan sopivien keinojen löytämiseksi.
Lamfalussyn työryhmän kehittämä tapa delegoida norminantovaltaa viranomaisille osoittautui keinoksi pitää sääntely ajan tasalla nopeasti muuttuvassa toimintaympäristössä. Hyvän lainsäädännön lisäksi myös yhdenmukaisemman valvonnan rooli korostui. Avoimilla markkinoilla kilpailevien rahoituslaitosten pitää voida luottaa siihen, että kaikilla on samat säännöt.
Lamfalussy-komiteoista tuli välittömästi kansallisten valvontakulttuurien eroja tasoittavia toimijoita, jotka edistävät yhteiseurooppalaista näkemystä valvonnassa. Kolme komiteaa muodostavat uuden valvontajärjestelmän ytimen. Vuosituhannen alussa luotujen toimijoiden roolia kasvatetaan hiukan ja toiminta institutionalisoidaan. Poliittiset realiteetit estävät menemästä pidemmälle.
Eurooppalaisen valvonnan suuri kysymys on, kenelle kuuluu vastuu, jos jokin menee pieleen, sillä yhtenäisillä sisämarkkinoilla kaikki kärsivät lähes varmasti. Jos lähdetään ajatuksesta, ettei eurooppalaisen finanssijärjestelmän anneta missään tilanteessa kaatua, minkä maan veronmaksajat pelastavat syöksykierteeseen joutuneen luottolaitoksen?
Virtahepona EU:n olohuoneessa on tarve luoda yksi yhteinen rahoitusmarkkinavalvoja. Tätä vaihtoehtoa ei pidetä tällä hetkellä jäsenvaltioiden näkökulmasta realistisena, mutta ei sitä haluta hylätäkään. Sisämarkkinoiden kehitys monilla muilla talouden avainaloilla on jo johtanut eurooppalaisten yhteismarkkinavalvojien perustamiseen.
Brittien vanha huoli on edelleen aiheellinen; markkinatoimijoiden fuusioituessa Atlantin yli syntyy tarve yhtenäistää valvontakäytäntöjä myös EU:n ja Yhdysvaltain välillä. On selvää, että EU voi olla uskottava vastinpari Yhdysvaltain markkinasääntelijöille ja valvojille ainoastaan yhtenäisenä. Muun muassa sääntelyn vastavuoroinen tunnustaminen ei voi mennä eteenpäin, jos Yhdysvallat ei voi luottaa siihen, että EU:n kaikissa jäsenvaltioissa valvonta täyttää sille asetetut laatukriteerit.
Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. Virtahevosta ei puhuta ja uusia lehmänkauppoja kehitellään jo siltä varalta, että mahdollisuuksien ikkuna edetä olympialiikkeen hengessä -- nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin -- aukeaisi.
Kirjoittaja on Finanssialan Keskusliiton toimitusjohtaja.