Gaetano Donizetti sävelsi (1797-1848) kirjoitti 74 oopperaa, Giacomo Puccini (1858-1924) "vain" yksitoista.
Kun tätä vertaa tilanteeseen sinfoniatuotannossa (Joseph Haydnilla 108, Ludwig van Beethovenilla 9 kappaletta), tendenssi käy selväksi: teoksia syntyy sitä vähemmän, mitä enemmän niistä tulee yksilöllisiä, tunnustuksellisia, "kaiken summaajia".
Voimmeko tästä päätellä yksioikoisesti, että Petrus Schroderus pääsi vähemmällä Donizettin Lemmenjuoman Nemorinona, kuin Helena Juntunen Puccinin La Bohèmen Miminä?
Tottakai voimme, mutta päätelmään ei kannata luottaa.
Schroderus kuvasi noin yleisesti ottaen aivan kelvollisesti nuorta, epävarmaa maalaispoikaa rakkaushuolineen. Laulussa oli raikkautta ja kimmellystä, mutta taipuisuutta peräisin edelleenkin lisää.
Kuulemassani esityksessä 14. joulukuuta oli yksi huippuammattilainen - puoskari Dulcamaraa laulanut Damon Nestor Ploumis - jolta tenorimme epäilemättä voisi oppia paljon.
Schroderus yritti hiukan koristella aariaansa Kyynel vaivihkainen, mikä ei ollut viisas toimi: ensi vaikutelma oli näet se, että laulaja on joutunut hakoteille. Yhtä maailman tunnetuimpiin kuuluvaa biisiä ei toimita ruveta puoskaroimaan.
La Bohème -oopperan Miminä lauloi 11. tammikuuta Helena Juntunen, ja täytyy todeta, että suorituksessa oli kaikki täysosuman ainekset. Ennen kaikkea hahmo huokui viatonta syntiä kerrassaan valloittavalla tavalla.
Laulamisessa ei oikeastaan ollut muuta vikaa kuin että tietty laskelmointi paistoi hiukan liiaksi läpi.
Laskelmoidahan täytyy, se on selvää, mutta se ei saa näkyä eikä kuulua. Parasta olisi, jos kaikki kuulostaisi vastikään mieleen juolahtaneelta, juuri syntyneeltä.
Puccinin sanoma tässä oopperassa on itsestään selvyydessään suurenmoinen: Elämää on vain siellä, missä ihmiset kokoontuvat syömään, juomaan, nukkumaan ja rakastamaan, kun taas muualla on, Pascalin sanoin, "pelottava avaruus, jonka keskipiste on kaikkialla, eikä kehää missään".