Valtaa Suomen keskustassa käyttää pieni puoluejohtajan ympärillä oleva ydinjoukko. Puheenjohtajaa lukuunottamatta sillä ei ole virallista asemaa puoluejärjestössä eikä sitä valita demokraattisesti. Tähän johtopäätökseen on tullut yhteiskuntatieteiden maisteri Karina Jutila Alavieskasta.
Suomessa uraauurtavan yhden puolueen sisäiseen elämään keskittyvän tutkimuksen tehneen Karina Jutilan tohtorinväitöskirja "Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla? Empiirinen tutkimus Suomen keskustan sisäisestä päätöksenteosta" tarkastetaan Tampereen yliopistossa lauantaina.
Puheenjohtajalla on keskustassa perinteisesti suuri valta. Osaltaan tämä tulee sitä kautta, että hänet valitaan puoluekokouksessa. Virallisesti puheenjohtajan työkaluna toimii puoluehallituksen työvaliokunta. Käytännössä varsin usein sitä suurempi valta on kuitenkin puheenjohtajan ympärille ryhmittyneellä sisäpiirillä, eräänlaisella hovilla.
Jutila ei paljasta, keitä sisäpiiriin kuuluu. Tutkimukseen haastatellun ammattipoliitikon sanoin ydineliitti on sitä, minkä puheenjohtaja sisäpiirikseen valitsee. Lähtökohta on puheenjohtajan valinta. Ytimeen kuuluvat ovat puheenjohtajan luottohenkilöitä ja poliittisia ystäviä.
Ammattipoliitikkojen haastattelun pohjalta Jutila jakaa puolue-eliitin kahteen osaan: suppeaan ydineliittiin ja laajaan, muodolliseen eliittiin. Suppea ydineliitti käsittää puheenjohtajan lähipiirin ja laaja eliitti aseman perusteella rakentuvan päättäjien kärkiryhmän.
Vallalla on kova hinta
Demokratian kannalta ongelmana on, että ydineliitin sisällä tapahtuvassa valmistelussa voidaan sivuuttaa ne, joiden päätösvaltaan asiat kuuluvat. Julkisuuden suojassa tapahtuvan työn jälkeen asiat tuodaan päätettäväksi "liian hyvin" valmisteltuina.
Karina Jutila näkee tässä puolueen sisäiseen demokratiaan liittyvän ongelman. Kun valmisteluun osallistuu vain puheenjohtajan luottohenkilöitä, keskustelu voi olla sisällöllisesti rajoittunutta ja erilaisten mielipiteiden vertailu vajavaista.
Ytimessä valmistelu tapahtuu paitsi suojassa julkisuudelta myös osin ilman jäsenistön kontrollia.
Jutila pitää ammattipoliitikkojen ja jäsenistön välistä etäisyyttä ja puolueen sisäisiä eliittirakenteita riskinä ryhmäsidonnaisuudelle ja mielipide-edustavuuden toteutumiselle keskustassa.
Anneli Jäätteenmäen jäätyä yksin puolustamaan Irak-sekoilujaan, eri yhteyksissä perättiin, missä Jäätteenmäen tukijat ovat. Suuren vallan vastapainoksi puheenjohtajalla on kuitenkin suuri vastuu, minkä hän viime kädessä joutuu kantamaan ihan yksin.
Niin kävi Jäätteenmäelle ja Esko Aholle ennen häntä.
Eliitti vei EU:hun
Puolueen perusjäsenten vaikutusvalta politiikan suuriin linjoihin on vähäinen. Käytännössä se rajoittuu puoluekokoukseen ja siellä tehtävään puheenjohtajan valintaan tai muihin henkilövalintoihin.
Sitä valtaa jäsenistö toki käyttää, mistä historiankirjat tietävät kertoa monta esimerkkiä, kuten Johannes Virolaisen ja Paavo Väyrysen (1980) taistelu puheenjohtajuudesta, Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen (1981) mittelö presidenttiehdokkuudesta sekä sijaispuheenjohtajan valinta Aholle (2000) tämän lähtiessä opintomatkalle Amerikkaan.
Karina Jutila teki pro gradu -tutkielmansa keskustan päätöksenteosta EY-jäsenhakemuksessa.
Luonnollinen jatko tutkimustyölle oli paneutuminen puolueen päätöksentekosysteemiin. EU-jäsenyys, jos mikä, on kouluesimerkki puoluejohdon ja kentän marssista eri tahtiin.
Euroopan unioniin liityttäessä keskustan silloinen puheenjohtaja Esko Aho oli pääministeri. Useiden tulkintojen mukaan Aho ajoi Euroopan unioniin erittäin kielteisesti suhtautuvan puoluejäsenistön seinää vasten Jyväskylän puoluekokouksessa vuonna 1994 vaatien kokousväeltä valtakirjaa hyväksyä unionin jäsenyys.
Vaikka Aho käveli kentän yli, puolueväki koki hallituksessa jatkon niin tärkeäksi, että se suostui joustamaan EU-asiassa, tosin ilmeisen vastahakoisesti. Nyt voidaan kysyä, toimiko Aho vain valtiomiesmäisesti uskaltaessaan asettua kentän valtavirtaa vastaa; ikään kuin kaikkien keskustalaisten isä Urho Kekkonen omana aikanaan.
"Keskeiset henkilöt puolue-eliitissä olivat Euroopan unionin kannalla. Eliitti päätti, minne mennään. Kysymys kuuluikin, miten. Se oli tavattoman taitavasti hallittu projekti. Kenttää ei ohitettu. Jäsenille annettiin useita kertoja mahdollisuus sanoa mielipiteensä. Ydineliitti osasi käyttää aikaa taitavasti hyväkseen", Karina Jutila kertoo.
Maanviljelijät sivussa
Karina Jutilan merkittävä havainto on, että keskustan jäsenistön enemmistön tausta on jo jossain muualla kuin maataloudessa. Jäsenistä yli 60 prosentilla ei ole maataloustaustaa. Mitä korkeammalle puoluekoneistossa mennään sitä ohuemmaksi ihmisten suhde maatalouteen käy.
Maalaisliitto muutti vuonna 1965 niemensä keskustapuolueeksi tarkoituksenaan tehdä kaupunkiväestölle helpommaksi äänestää puoluetta. Mikäli ammattitausta on viesti tästä, tehtävässä on onnistuttu. Puolueen keskeisimmästä aktiivijoukosta peräti 60 prosenttia on johtavassa asemassa olevia tai toimihenkilöitä.
Maanviljelijöiden ja eläkeläisten osuudet ovat selvästi keskimääräistä suuremmat perusjäsenistössä. Jutilan tutkimus osoittaa, että keskustan toiminnassa maataloustaustaiset jäsenet toimivat kuitenkin passiivisemmin kuin muut.
Maatalousväen passiivisuus näkyy puolueen järjestötoiminnan lisäksi osallistumisessa vaalityöhön ja kunnallispolitiikkaan.
Jopa johtavassa asemassa olevat ja toimihenkilöt ovat aktiivisempia osallistujia kuin maanviljelijät.
Jutila sanoo tämän todistavan, että puolueen perinteinen, ammattitaustaan nojaava luokkaperusta on heikentynyt. Keskustan jäsenistö on ammattiryhmärakenteeltaan epäyhtenäinen eikä millään yksittäisellä ammattiryhmällä ole ylivertaista edustusta puolueen jäsenistössä.
Jutila arvioi keskustan pyrkimyksen nostaa esille kasvavien kaupunkialueiden tarpeita johtuvan paitsi pyrkimyksestä laajentaa kannatusta kaupunkeihin myös siitä, että keskeinen puolueaktiivijoukko on selkeästi kaupunkilaisempaa kuin muu jäsenistö.