Kylmän sodan jälkeinen rauhan kausi on päättynyt, ja sen tilalle on tullut ”pieni kylmä sota”. Kutsun tällä tavoin Venäjän ja länsimaiden vastakkainasettelua, joka muistuttaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välistä konfliktia, mutta ei ole sen kanssa identtinen.
Suomen asema tässä pienessä kylmässä sodassa on aivan erilainen kuin vuosina 1945–1991.
Ensimmäisessä kylmässä sodassa Suomi yritti olla puolueeton maa, mutta käytännössä se oli löyhästi sidottu Neuvostoliiton etupiiriin YYA-sopimuksella. Suomi käytti vähäisen ulkopoliittisen liikkumavaransa taitavasti hyväkseen ja integroitui taloudellisesti ja kulttuurisesti länteen. Poliittinen integraatio ei tullut kyseeseen. Se onnistui vasta, kun Neuvostoliitto hajosi, minkä jälkeen Suomi liittyi nopeasti Euroopan unionin jäseneksi.
Siinä onkin Suomen aseman suurin ero. Suomi ei ole yksin, eikä edes puolueeton. Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa, mutta Euroopan unionin jäsenellä Suomella on ”puoli”, Euroopan unioni.
Toinen merkittävä ero on, että Venäjä on paljon heikompi kuin Neuvostoliitto aikoinaan oli. Neuvostoliitto edusti vaihtoehtoista ideologiaa ja yhteiskuntajärjestystä, kommunismia, jonka aivan vakavissaan arvioitiin muodostavan todellisen uhan länsimaiselle markkinataloudelle. Lännessä kukaan ei ajattele näin Venäjästä.
Pienen kylmän sodan aikana Venäjällä on myös monia etuja. Sillä on edelleen ydinaseensa. Se on nopealiikkeinen ja arvaamaton. Venäjä on aloittanut sodan Ukrainassa, valloittanut Krimin ja vienyt joukkoja Syyriaan. Sitä ei rajoita demokratia tai julkinen keskustelu.
Toisaalta hallinnon legitimiteetin ylläpito edellyttää heikon talouskasvun oloissa jatkuvaa piiritystilamentaliteetin ja vastakkainasettelun tunnelmaa. Se osaltaan ruokkii vastakkainasettelua lännen kanssa.
Kolmas merkittävä ero on, että Suomen ulkopolitiikkaa tehdään nykyään eri tavalla. Suomessa ulkopolitiikasta on tyypillisesti päättänyt hyvin pieni poliitikkojen joukko, johon edes eduskunta ei ole aina kuulunut, tavallisesta kansasta puhumattakaan. Kylmän sodan jälkeiselle ajalle on ominaista, että myös kansalaisten on hyväksyttävä harjoitettu ulkopolitiikka. Tästä syystä tasavallan presidentti on johdonmukainen vaatiessaan, että Nato-jäsenyydestä on päätettävä kansanäänestyksessä.
Siihen sisältyy myös ongelma. Suomen ulkopolitiikan yksi kulmakivi on niin sanottu Nato-optio. Se tarkoittaa, että Suomi pitää itsellään oikeuden halutessaan hakea Naton jäsenyyttä. Nato-optio on ylellisyyttä, jota harvalla valtiolla on. Se on Nato-kortti, joka ei sulje pois hyviä suhteita Venäjään. Päinvastoin Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka perustuu siihen, että Suomi on kaveri kaikkien kanssa. Suomella on hyvät suhteet Pohjoismaihin, Suomi kuuluu Euroopan unioniin, Suomella on luottamukselliset kahdenväliset suhteet Venäjään ja Suomi tekee läheistä yhteistyötä Yhdysvaltojen ja Nato-maiden kanssa.
Tämä on mahdollista, koska Suomen geopoliittinen asema on suhteellisen syrjäinen.
Paasikivi sanoi, maantieteelle emme voi mitään. Se on yleensä tulkittu, että Suomella on huono geopoliittinen asema. Itse asiassa moniin muihin Euroopan maihin verrattuna Suomen geopoliittinen asema on kohtuullinen. Suomi on syrjässä Moskovan ja Keski-Euroopan väliseltä reitiltä. Sodissa Suomen alueen valloittaminen ei ole ollut välttämätöntä millekään osapuolelle, toisin kuin esimerkiksi Baltian maiden.
Tämä antaa Suomelle enemmän ulkopoliittista liikkumavaraa kuin esimerkiksi Baltian tai itäisen Keski-Euroopan maille, jotka liittyivät Natoon ensimmäisen tilaisuuden tullen. Suomen ulkopoliittinen linja tällä hetkellä perustuu tuon liikkumavaran säilyttämiseen.
Nato-optio muistuttaa Venäjää siitä, mitä voi tapahtua, jos Suomea painostetaan. On Venäjän etu ylläpitää ystävällisiä suhteita Suomeen. Nato-option uskottavuus edellyttää, että Suomella on tekninen valmius liittyä Natoon nopealla aikataululla. Sellainen valmius Suomella on.
Suomen Nato-option suurin haaste tällä hetkellä on, että kansalaiset suhtautuvat Natoon epäillen. Yli puolet kansalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä. Tasavallan presidentin vaatimus kansanäänestyksen järjestämisessä tarkoittaisi näissä olosuhteissa tosiasiallisesti Nato-optiosta luopumista, koska jäsenyydelle olisi erittäin vaikea saada myötämielistä enemmistöä. Toisaalta puolueetkaan eivät voi ohittaa tasavallan presidentin mielipidettä asiassa.
Pieni kylmä sota ja uudenlainen maailma edellyttävät, että poliitikot osaavat selittää ja puolustaa Suomen ulkopolitiikkaa. Suomi harjoittelee Yhdysvaltojen joukkojen kanssa, koska Suomi haluaa ylläpitää hyviä suhteita suurimpaan Nato-maahan ja säilyttää uskottavan Nato-option. Pienen kylmän sodan aikana tämä on erityisen tärkeää. Euroopan unionin jäsenmaana Suomi nauttii kansainvälisen yhteisön tarjoamasta tuesta, mutta sillä ei ole sitä ylellisyyttä, että se voisi vetäytyä puolueettomuuden suojiin.
Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.