Pappiloiden puutarhat rakennettiin paratiisin maanpäällisiksi toisinnoiksi.
Kun tavallinen kylänmies tai mökin akka kulki korskeaa koivukujaa pitkin ja astui valkeasta portista pappilan pihamaalle, hän varmasti aistikin saapuvansa tuoksuvaan maanpäälliseen paratiisiin.
Pappilapuutarhoista puuttuivat veistokset, tekolammet ja suihkulähteet, joita löytyi kartanoitten ylellisistä puistoista.
"Kenties ne olivat jotenkin liian prameita. Pappilat sijaitsivat tavallisesti veden äärellä, joten veden läheisyydestä saatiin nauttia keinotekoisia vesielementtejä rakentamattakin", selittävät Tiina Koskimies ja Maarit Knuuttila kirjassaan Pappilan puutarhassa (Kustannus Oy Arkki).
"Muutoinkin pappilapuutarhoissa tavoiteltiin luonnollisuutta. Haluttiin säilyttää tunne olosta Jumalan luomien ihmeitten äärellä."
On esitetty, että jokainen viherpeukalo vaistomaisesti toteuttaisi omaa paratiisi-mielikuvaansa.
Ikävä kukkaismaailmaan
Lapsuutensa pappiloita ja niiden puutarhoja ovat teoksissaan muistelleet sekä Ilmari Kianto että Juhani Aho.
"Siellä oli ryytimaa ja ryytimaan aita, ja muistelen että se niin mukavasti kallistui jokeen päin. Oli ihmeellinen pyöreä lusthuusi, jossa oli hoikat pylväät ja penkit ja varmaan minut sinne jo kapalokäärönä kannettiin, kenties jo kolmipäiväisenä tupukkana tutti suussa...", haikailee Kianto Papin pojassa.
Pappilat olivat Koskimiehen ja Knuuttilan mukaan usein pitäjänsä edistyksellisimpiä maanviljelystiloja. Talonpojat olivat konservatiivisempia olosuhteiden pakosta. Pappiloissa oli puutarhat ja hyötytarhat, ryytimaat ja rekoolit.
Pappilat toimivat ympäristölleen esimerkkinä: ruustinnat ja rovastit omaksuivat uusia viljelymenetelmiä ja kokeilivat ennen näkemättömiä puutarhakasveja.
Pappiloista kasvit levisivät ympäristöön. Niitä annettiin taimina, mukuloina ja siemeninä seurakuntalaisille. Palvelustytöt saivat mukaansa koristekasveja, kun siirtyivät maalaistalon tai torpan emänniksi. Kasvit myös karkailivat omia teitään.
Kiannon isä August Benjam Calamnius toimi 1870-luvun lopulta kirkkoherrana Karhuvaaran pappilassa Suomussalmella. Korpikirjailija Kianto valittaa, että erämaassa oli kovin vähän kukkia.
"Ei siellä ollut syreeniaitaa, ei edes valkovuokkoja, ei siellä kirsikka punoittanut eikä siellä kasvanut ainoatakaan omenapuuta. Meillä papinlapsilla oli joskus outo ikävä kukkaismaailmaan, jonka tunsimme vain runoista ja romaaneista. Silloin me tyydytimme kaihoamme kuljeskelemalla yksiksemme pappilan ruispientareilla, riihien ja latojen takana."
Haapaveden idearikas ja rohkea ruustinna Nora Pöyhönen nostetaan kirjassa ansiosta esiin. Hänen Pyhäjoen rannalle raivaamastaan hämmästyttävästä puutarhasta paisui 1800-luvun lopulla kasvitarha- ja keittokoulu.
Rehevyyden ihme
Nora Pöyhönen ideoi koulun maaseudun nuorille naisille eli tuleville emännille. Hän järjesti kasvitarhakursseja lapsille sekä kasvis- ja sienipäivälliset koko perheille.
"Haapaveden pappila lienee äärimmäisiä esimerkkejä pappiloiden vaikutuksesta ympäristöönsä", kirjoittajat suitsuttavat.
Pentti Haanpää kuvailee ruustinnan saavutuksia novellissaan Kuusipuu: "Puut ja pensaat rehoittivat pulskasti, ja monenkaltaiset, ällistyttävän värikkäät kukat kukoistivat. Oikea rehevyyden ihme, yrttitarha, keidas erämaassa oli puhjennut pohjolan karuun maaperään. Johtui mieleen raamatun luvattu maa, joka tiukkui lihavuudesta ja ytimestä."
Luvattu maa kangasteli siis myös kirjailijan mielessä puutarhaa ja kasvimaita katsellessa.
Pappilakulttuuri on iäksi lähes hävinnyt, mutta luterilaiset seurakunnat ovat Koskimiehen ja Knuuttilan mukaan viime vuosina innostuneet uudesta teologian haarasta: ekoteologiasta.
"Puutarhanhoitokin voi olla hengellistä toimintaa, jumalan pyhän maan hoitamista."
Entäs kukat! hihkaisee viherpeukalon omistanut Haapaveden vanha ruustinna:
"Meistä ei kukaan ole niin rikas, että meillä olisi varaa olla elämässämme vailla sitä iloa ja mielenvirkistystä, minkä läheinen seurustelu kukkain kanssa tuottaa."