Pian pienet ja isommat koululaiset aloittavat uutta lukuvuotta, kuka entisen luokkansa ja opettajansa kanssa, kuka enemmän tai vähemmän uusissa ympyröissä.
Moni koululainen joutuu aloittamaan lukuvuoden eri porukassa kuin viime vuonna. Useissa lapsivoittoisissa kunnissa oppilasmäärät kun voivat kasvaa paljonkin, mutta uusia opettajia ei ole varaa palkata.
Siispä ryhmäkokoja kasvatetaan, ja jopa viime vuoden ekaluokkalaiset saavat tuntea sen nahoissaan: osa luokista hajotetaan heti ensimmäisen kouluvuoden jälkeen ja oppilaat hajautetaan rinnakkaisluokille.
Koulun aloitus on iso juttu pienen lapsen elämässä, ja koulumaailmaan opettelussa voi monilla lapsilla mennä pitkä aika.
Tuntuu hurjalta aikuisenkin näkökulmasta, että pienet ekaluokkalaiset joutuvat heti koulutaipaleensa alussa säästöjen kohteeksi ja suuriin, outoihin ryhmiin. Juuri kun oma luokka, opettaja ja koulun tavat ovat tulleet vähän tutuiksi. Juuri kun on alkanut tottua johonkin ja alkanut tuntea olonsa turvalliseksi.
Samaa ryhmäkokojen suurennusta tehdään isommillekin ikäluokille, eikä se heidänkään kohdalla varmasti kivuttomasti suju. Jollekulle luokan vaihto voi toki olla siunaus, mutta uskoisin, että useimmille se on jotain aivan muuta.
Ei käy kateeksi opettajiakaan. Ryhmät suurenevat, vaatimukset kasvavat, oppilaiden ongelmat ovat yhä monimuotoisempia, ja jokainen oppilas pitäisi kyetä huomioimaan suuressa ryhmässä.
Erityistarpeisia oppilaita integroidaan entistä enemmän perusluokkiin ja samaan aikaan opettajankoulutuksessa korostetaan yksilöllistä opetusta: jokaiselle oppilaalle on tarjottava tukea ja kannustusta tämän taitojen ja kykyjen mukaisesti.
Melkoinen taikuri opettaja saakin olla, jos luokassa on vaikkapa 25 pikku persoonaa vailla henkilökohtaista huomiota ja omien taitojensa mukaista opetusta. Lisäksi taustalla vaikuttavat vanhempien toiveet ja vaatimukset sekä opetussuunnitelman luomat paineet lain kirjaimen toteutumisesta.
Tällaisessa tilanteessa koulunkäynninohjaajia tarvittaisiin yhä enemmän, mutta taidetaan säästötalkoissa jäädyttää heidänkin paikkojaan.
Vikahan ei ole rehtoreiden, jotka joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä puun ja kuoren välissä. Tyhjästä on paha nyhjäistä, jos rahahanat pysyvät kiinni ja kuntatalous on kuralla.
Vika ei välttämättä ole kuntien talousjohtajienkaan, koska eivät hekään voi euroiksi muuttua, jos valtiovalta kiristää kuntien kukkaronnyörejä entisestään.
Vika on enemmänkin koko maan asenneilmastossa. Jos pienestä ei välitetä, jos ihminen nähdään aina vain lukuina ja jos kaiken toiminnan pitää olla taloudellisesti tuottavaa, lapset jäävät kisassa isompien jalkoihin.
Jos koko yhteiskunnan pitää pyöriä rahatalouden rattaiden tahdissa, kuka ehtii, jaksaa ja pystyy pitämään pienimpien ja heikoimpien puolia?
Uskaltaisin väittää, että lapsiin kohdistetut verorahat maksavat kyllä itsensä takaisin. Mikään ei ole hyvinvointiyhteiskunnalle tärkeämpi peruspilari kuin onnelliset, tasapainoiset ja tulevaisuuteen uskovat lapset.
Kuinka lyhytnäköistä onkaan säästää ruohonjuuritasolta ja kuvitella, etteivät ongelmat kasaudu! Kyllä ne kasautuvat. Tällä menolla meillä on tulevaisuudessa yhä enemmän loppuun palaneita opettajia ja levottomia ja käytöshäiriöisiä oppilaita, jotka eivät ole saaneet opinahjossaan kaipaamaansa huomiota saati tarvitsemaansa oppia.
Opetussuunnitelmien ylevät perusteet jäävät vain sanahelinäksi ja kauniiksi haaveiksi, jos opetukseen ei suunnata sen vaatimia resursseja eikä kukaan ota vastuulleen ja asiakseen ajaa lapsen etua.
Jonkun selkänahastahan talouden voitot raastetaan. Sääli, että meillä se on koululainen.
Kolumni