Kahden nuoren naisen jälleennäkeminen sotavuosien Oulussa käynnisti perinteen, jolle rouvat tuskin olisivat osanneet ennustaa 65 vuoden tulevaisuutta. Tapaaminen johti pienen ompeluseuran syntyyn, joka pian keräsi piiriinsä uusia ystäviä.
Enimmillään heitä oli kymmenen. Nyt vain kolme sisukasta rouvaa edelleen tapaavat toisensa ompeluseuran merkeissä. Puikot ovat kylläkin jo muutaman vuoden ajan olleet piirongin laatikossa.
Kuten noin 2 000 kertaa ennen, nytkin tavataan keskiviikkona. Emäntänä on Mirjam Kalajoki. Tasan kello 13 saapuu Kaarina Tervaskanto, joka on ollut mukana seurassa "vain" 60 vuotta. Tyyni Kärnä joutui huonon olon takia jäämään kotiin.
Kahvipöydän ääressä on myös rouva Kalajoen naapuri Märta Kosunen. Rouvat asuvat Puistolassa kodeissa, jotka 1910-luvulta lähtien ovat olleet perheitten hallussa.
1940-luvulla kuului asiaan, että nuoret parit tekivät tervehdyskäyntejä toistensa luo. Tällainen "visiitti" toi lapsuusajan tutut Paula Rounajan ja Mirjam Kalajoenkin jälleen yhteen eikä sen jälkeen ystävyyteen ole taukoja tullut. Pian korviketta ja korppuja nauttimaan kutsuttiin Elna Parhi, muutamaa vuotta myöhemmin Kaarina Tervaskanto ja Anni Sutela. Jokaviikkoisiksi käsityöillat vakiintuivat rauhan palattua Suomeen.
"Me emme neuloneet hyväntekeväisyyteen, olimme ihan tarpeeksi köyhiä itsekin. Sodan jälkeen oli pitkään puutetta kaikesta. Jokainen sukka, vantus ja pusero olivat tarpeen omille lapsillemme", kertoo Mirjam Kalajoki.
"Mutta kyllä ne olivat kutisevia", sanoo väliin Anneli Kalajoki.
Paljon rakkautta punoutui loimilangaksi vaatteisiin. Ja hellyyttä. Kaarina Tervaskanto kertoo kuinka hän toista lastaan odottaessaan kutoikin kolme töppöstä. Se kolmas lähti rintamalle, missä tuleva isä piti sitä asetakkinsa taskussa.
Neulojien lapset muistavat olohuoneesta kuuluneen iloisen porinan ja ne herkut, joista hekin pääsivät nauttimaan seuraavan päivänä. Sodan aikana ei harrastuksiin juuri ollut mahdollisuuksia ja kulttuurin nälkä oli suuri. Kirjoja luettiin paljon ja niistä jutteleminen jäi tärkeäksi osaksi ompeluseuran ohjelmaa. Myös politiikka kiinnosti. 60-luvulla kulttuuriharrastus laajeni kevyempään suuntaan. Peyton Place oli pakko nähdä tv:stä vaikka kuinka olisi ompeluseura.
Rouvien aviopuolisot olivat koulukavereita Oulun Lyseosta, mikä vain lujitti ystävyyttä. Juhlat ja merkkipäivät vietettiin yhdessä, vanha gramofoni soimaan ja tanssiksi. Syntyi traditioita, jotka jatkuivat kolmanteen polveen.
Rauhan tultua miehet halusivat ajatukset pois sodasta. Kaikki innostuivat Atte Kalajoen perustamasta Kaltiosta ja eri taiteen lajit yhdistävästä Merikoskiseurasta. Miehet kukin sarallaan rakensivat uutta Oulua: pormestari, lehtori, kauppaedustaja, pankinjohtaja, rautatievirkailija, toimittaja ja kirjakauppias.
"Muistan kun Kirsti Järvelin tahtoi liittyä seuraamme, niin me sanottiin, että ensin pitää olla vauva. Ja pianhan se Risto sitten syntyikin", naureskelee Mirjan Kalajoki.
"Ja Kirstihän se kerran laski, että jos kaikki meidän käsitytöt koottaisiin yhteen, ne täyttäisivät Mirjamin olohuoneen lattiasta kattoon", muistelee Kaarina Tervaskanto.
Kahvipöytä on katettu. Tyyni Kärnä kertoi, että kerran sovittiin että ompeluseuraan riittäisi kolme sorttia. Ja höpsistä. Pöydälle on katettu ne kuuluisat seitsemän sorttia, komeimpana tietysti Antellin muhkea omenakakku.
Lopuksi nautitaan konjakit siroista kristallilaseista.
"Ryyppy se niin mukavasti pyöristää tätä yhdessäoloa" sanoo Kaarina Tervaskanto.