Englantia äidinkielenään puhuva tutkijakollega on joskus kummastellut kuultuaan minun keskustelevan jonkun toisen kanssa vaikkapa saksaksi: ”Missä olet saksaa oppinut? Oletko asunut siinä maassa?”
Koskaan hän ei kuitenkaan ole ihmetellyt sitä, että puhun hänelle itselleen englantia. Kielitaitoni on peräisin suomalaisesta oppikoulusta. Amerikkalaisille itselleen yhdenkin vieraan kielen käyttö on usein ylivoimaista.
Kansalaisten monipuolinen kielitaito on pienelle maalle välttämätöntä. Yksilön elämää se rikastaa avaamalla ovia sekä toisiin kulttuureihin että työtilaisuuksiin.
Omana kouluaikanani vieraat kielet oli varattu vain oppikoululaisille. Kansakouluun jäivät ne, joiden vanhemmilla ei ollut varaa tai halua kouluttaa lapsiaan tai jotka eivät päässeet oppikouluun. Maksuton peruskoulu avasi kaikille mahdollisuuden kielten opiskeluun asuinpaikkaan ja perheen varallisuuteen katsomatta.
Valitettavasti tätä mahdollisuutta ei näytä arvostettavan. Opetushallituksen selvityksen mukaan Suomen koululaiset ovat 2000-luvulla opiskelleet vieraita kieliä vähemmän kuin vielä 1990-luvulla. Tilanne on huolestuttava ja nurinkurinen. Hyvän kielitaidon turvaaminen on koulun tärkeimpiä tehtäviä. Tästäkin asiasta vastaavat meillä kunnat.
Lapseni opiskeli vapaaehtoisesti viidenneltä luokalta alkaneena niin sanottuna A2-kielenä venäjää, jota oli tarjolla kaupunginosamme ala-asteella. Ranskaa oli valittavana toisessa ja saksaa kolmannessa koulussa.
Pikkuveljen valintatilanteessa seitsemän vuotta myöhemmin ei kieliä enää kytkettykään tiettyihin kouluihin. Kaunis ajatus oli, että mitä tahansa kieltä voisi lukea missä tahansa koulussa, kunhan sinne saadaan riittävän suuri opiskelijaryhmä.
Samalla kasvatettiin vaadittavan ryhmän kokoa. Lopulta ei tietenkään mihinkään kouluun ilmoittautunut riittävästi lapsia sen paremmin saksaan, ranskaan kuin venäjäänkään.
Kunta säästi tulevien veronmaksajien kielitaidosta.
Toisin kuin luullaan, koko maailma ei puhu edes yleisimpänä kielenä pidettyä huonoa englantia. Vaikka englannin oikea osaaminen on tärkeää, se ei riitä. Erityisesti halutessaan myydä jotakin Saksassa, Ranskassa tai Venäjällä suomalaisen yrityksen edustajan on syytä käyttää paikallista kieltä. Ostaminen saattaa onnistua vähemmälläkin taidolla.
Paradoksaalista kyllä, aikuisten kielikursseille on tunkua samaan aikaan kun koulussa päivänsä viettävää nuorisoa usutetaan hyljeksimään kieliopintoja. Käytössä näyttää olevan jonkinlainen oppimisen ämpäriteoria: ikään kuin aivoihin mahtuisi vain vakiomäärä asiaa ja yksi kieli estäisi toisen oppimisen viemällä sille tarvittavan tilan.
Aivot eivät toimi näin, vaan oppiminen tarkoittaa kontaktien syntymistä hermosolujen välille ja prosessin kapasiteetti on käytännössä rajaton. Lisäksi aivojen harjaantuessa yhden vieraan kielen osaaminen helpottaa seuraavaa, ja kolmatta on taas helpompi ottaa haltuun kuin kahta ensimmäistä. Matteuksen sanoin: kenellä on, sille annetaan.
Joka tapauksessa opiskelu vaatii työtä, ilman vaivannäköä hyvä kielitaito ei ole saavutettavissa.
Eri ihmisille soveltuvat erilaiset oppimismenetelmät. Nykykoulu hyödyntänee tätä oivallusta paremmin kuin oli mahdollista omana kouluaikanani.
Toisaalta 1960-luvulla televisio ja radio lähettivät perusteellisia kielikursseja; merkittävää veroetua nauttiva Yleisradio ei jostakin syystä enää pidä niiden tarjoamista tehtävänään. Joka tapauksessa suomalainen televisionkatsoja on sikäli onnekas, että hän kuulee ulkomaiset ohjelmat alkuperäisinä.
Tämä tukee vieraiden kielten oppimista, vaikkei linjausta alun perin liene tehtykään opetuksellisin perustein.
Kielenopiskelussa ei tarvitse pyrkiä täydelliseen kielitaitoon, mitä sellainen lieneekään.
Tärkeää on, että selviää käytännön tilanteissa ja että hankitulle perustalle voi halutessaan ja tarvitessaan rakentaa lisää. Taitotasojen luokitteluun on käytössä niin sanottu yleiseurooppalainen viitekehys, joka alkaa tasosta A.1. ja ulottuu jokseenkin äidinkielen vertaiseen C.2.-osaamiseen.
Koulun pitkissä kielten oppimäärissä tavoitellaan tasoa B.1. tai B.2. Venäjälle matkaavan kannattaa opetella kyrilliset kirjaimet, vaikkei muuten venäjää opiskelisikaan. Kirjaimet osaava huomaa nimittäin runsaasti muiden kielten perusteella ymmärrettäviä sanoja.
Iltapäivälehdissä uutisoitiin taannoin jonkin jenkkimedian tekemä kielten luokittelu sen perusteella, miten helppoa tai vaikeaa amerikanenglantia puhuvan on niitä oppia.
Suomea äidinkielenään käyttävän vastaava luokittelu olisi varsin erilainen. Selvä kielioppi antaa kielelle rakennetta, ja suomen kielessä on sitä runsaasti. Jokin tässä suhteessa samankaltainen kieli – saksa tai venäjä – saattaisi olla parempi ensimmäiseksi opiskeltavaksi kuin englanti. Toki myös ruotsista löytyy rakennetta.
Mainitsin joskus jenkkitutulle tuntevani nuoria, jotka suomalaisessa koulussa matemaattisiin aineisiin keskittyessäänkin ovat äidinkielen lisäksi oppineet käyttämään kohtalaisesti neljää muuta kieltä. Hämmästys oli käsin kosketeltavaa. Toivottavasti kotikaupunkini koululaitos edelleen antaa nuorten rakentaa itselleen vahvaa henkistä pääomaa kielitaidon muodossa.
Kirjoittaja on NordLab-liikelaitoksen johtava lääkäri, joka toimii Edistyksellisen tiedeliiton puheenjohtajana ja harrastaa indoeurooppalaisia kieliä.