Kirveen hamara kimmahtaa kannosta, kuuluu soinnahtava ääni. Lohkon säleitä. Kiherrän puukolla lastuja tiiviiseen puuhun. Tervas tuoksuu. Pian lyö liekki ketunhäntää varvikossa. Kerään oksia. Koukkaan vesipakin kepin nokkaan.
Teevesi joutuu, ja tuli lepattelee seuranani. Pidän oksanrisuilla yllä nuotiota. Sellaista pientä vain, juuri sopivaa.
Salama iski kankaalle, ja esi-isämme säikkyivät ihmettelemään outoa loimotusta. Kun partakarvat, peurannahkapaita ja näpit oli muutamaan kertaan poltettu, uskottiin että itseä voimallisempi oli tämä uusi tuttavuus. Ja hartiat kumarassa, kulmain alitse vilkuiltiin yhä jyrisevää taivasta.
Ihminen oppi tulen hyödyt. Pedot pysyivät loitolla, lieskojen lähellä oli lämmintä ja valoa. Myös palon uhriksi joutunut kauris tuoksui ja maistui hyvälle.
Tulta opeteltiin hallitsemaan. Välillä nuotio pääsi sammumaan ja jätti yhteisön taas kylmän, pimeän ja petojen armoille. Seuraavalla kerralla otettiin opiksi ja viskottiin puuta tuleen heti reilummasti. Karrelle palaneiden kotaruoteiden ja savuavien majanraunioiden välissä ihminen ensimmäistä kertaa hämärästi oivalsi käsitteen kultainen keskitie.
Tuli tulla leimahti taivaasta, kaikkihan sen näkivät. Jumalallinen voima oli, ei kahta puhetta. Myytit ympäri maailman tuntevat monenlaisia tulen jumalia. Ja jumalia piti palvoa, että ne olisivat ihmisrievulle suosiollisia.
Luovana olentona ihminen keksi mieleisiään riittejä ja seremonioita, kuten haitilaisen tulen jumala Ogounin palvonnassa. Rommia kaadetaan maahan ja sytytetään tuleen, jotta saadaan aikaan punainen, pyhä väri. Saattaapa Ogoun-jumala luikahtaa ihmisen sisäänkin ja vaatia rommihuikkaa huutamalla: "Kivekseni ovat kylmät!"
Satoja tuhansia vuosia meni tulta vaaliessa ennen kuin muuan puuhastelija tuli hieroneeksi puunkappaleet savuamaan ja lopulta liekkiin, tai pieksi piikivestä kipinän heiniin tai kuiviin lehtiin.
Siitä se lähti. Kehitys. Kännyköiden edeltäjät pölisivät taivaalle viestejään ja vilkkasivat kallionharjalta sanomiaan eteenpäin. Ahjon hehkussa taottiin tapparaa sun muuta teräesinettä tappaa, veistää ja kaivaa maata. Keksittiin kaskeaminen, kulottaminen ja ennen kaikkea - viinankeitto. Elämä alkoi hymyillä.
Mikäänhän ei kaikkia miellytä. Tuli siihen joku syylänokka turpailemaan, mitä lie mäkätti ja nalkutti. Mutta tuli - tuo rakas uusi ystävämme - ratkaisi ongelman jälleen: Ei muuta kuin kokkopuut kasaan, tuli alle ja noita hiiltymään.
Vaikka ihminen oppi hallitsemaan tulta, säilytti omatahtoinen tempoileva ja pureva alkuvoima jotain jumalallisesta luonteestaan. Sompion mies, Kuukkelin Olli osasi menot ja loitsut, joilla kipinöimään pakkaava kuusikin kelpasi yöpuuksi. Ukko hiipi kuusen viereen ja äkkiä iski kirveen voimalla tyveen. Pöllejä sytytellessä luki loitsunsa: "Älä ritise, äläkä rätise, hoha kuin honka, tussaa kuin vanhan ämmän perse!"
Liekki lepattaa hiiltyneissä puissa, hiipuu. Tuli tarjosi minulla seuran ja lämpimän juoman palan painikkeeksi. Jaksan taas jatkaa matkaani.
Suuria roihuja en rakentele. Kelopuuta ja tervasta syntyy hitaasti, polttamattomassa maapuussa kuhisee pian hyönteisten ja sienien rikas elämä. Pienessä nuotiossa on vielä jotain muuta, kuin pyhää tai taianomaista. William Faulknerin novellissa Navetta palaa poika pohtii isän tapaa tehdä kylmälläkin kelillä vain pieni nuotio:
"Tulen elementti kiehtoi jotakin isän olemuksen syvällistä perusjuonnetta, ikään kuin se olisi ainoa ase, jonka avulla oman koskemattoman eheytensä voi säilyttää, koska maanpäällistä ilmaa ei muutoin kannattaisi vetää keuhkoihinsa ja jota sen tähden oli pidettävä arvossa ja käytettävä taiten."
Lähteet: Arthur Cotterell: Maailman myytit ja tarut, Samuli Paulaharju: Sompio.
