"3,6 astetta pakkasta", sanoo Kari Kokkomäki.
Se ei ole paljon helmikuussa. Suomen kylmimmässä kylässä, Kittilän Pokassa, se on vielä vähemmän. Normaalisti täällä pitäisi olla pakkasta suurin piirtein kymmenkertaisesti. Suomen ja Euroopan ennätyslukema -51,5 astetta on tammikuulta 1999.
Taivas on pilvessä, mutta hanget hohtavat. Puut ovat postikorttimaisesti tykyssä ja lumihuurteessa. Autioiksi jääneet talot seisovat harmaina ja hiljaisina.
Lunta Pokassa on nyt noin 80 senttiä, eli suurin piirtein normaalimäärä. 40 senttiä on tosin pölyävää höttölunta, joka ei juuri kanna.
Parisen viikkoa sitten elohopea laski muutamaksi päiväksi kolmeenkymppiin, mutta palasi sitten pikkupakkasiin.
Joulukuussa satoi muutaman kerran vettäkin. Ja pari kertaa on lämmennyt niin, että lumi on valunut peltikatolta alas.
"Se on se kasvihuoneilmiö täälläkin", aprikoi puoliso Helena Lehtinen.
"En muista näin lauhaa talvea", sanoo Pokan kylän vanhin asukas, 92-vuotias Kirsti Pokka.
Ennen oli yli 40 asteen pakkasia jatkuvasti, mutta niin vaan kuljettiin porolla ja hevosilla.
Kasvihuoneilmiö on iskenyt myös Pokan väestöön. Kylässä on yhteensä kahdeksan savua eli ympäri vuoden asuttua taloa. Vakituisia asukkaita on saman verran. Kokonaisasukasmäärä on 12, kun otetaan huomioon ne neljä, jotka kulkevat reissutöissä, muun muassa kaivoksilla ja Levillä. Ikähaitari on 18-92.
Kun Kirsti Pokka tuli kylään vuonna 1948, taloja ei ollut sen enempää. Nuoria ja lapsia oli, toisin kuin nykyään. Äänestysikäisiä oli parhaimmillaan yli 50 ja Pokassa oli oma vaalilautakuntakin.
"Pieneksi se on mennyt", sanovat kaikki tapaamamme kyläläiset.
Koiran karvoista lankaa
Kirsti Pokka teki elämäntyönsä 14 lapsen äitinä, poromiesten kahvikokkina, baarin pitäjänä ja kansalaisopiston tuntiopettajana. "Ennen minulla oli tässä leirintäaluekin, mutta enää en ole pariin kesään hyysännyt turisteja."
Nyt aika kuluu käsitöiden parissa, mutta väliin menee parikin päivää, että Kirsti ei tee mitään. Nyt työn alla on langan teko koiran karvoista. Pojalla on kaksi koiraa, joiden karvoista Kirsti ensin karstaa tuppoja ja sitten kehrää rukilla lankaa. Poika haluaa koiran langasta lämpimät lapaset.
Rukki hyrisee ja seinäkello raksuttaa. Kaisa Päiviö Kiistalan kylästä on vanhalle rouvalle seuraneitinä.
"Olin mie kerran kuusi vuotta Joensuussa töissä. Myin täältä lehmät pois ja lähdin. Kun jäin sairaseläkkeelle, tulin tänne takaisin ja ostin uudet lehmät navettaan", Kirsti Pokka kertoo.
Nyt navetassa on kotimuseo. Kaikki vanhat esineet ovat Kirstin huushollista. Käsityökaluja, poronnahkaisia ulkovaatteita, täytettyjä eläimiä. Löytyy muun muassa lehmän sarvesta tehty ruutipullo suustaladattavaa pyssyä varten.
"Tämän ikää ei tiedä kukaan."
Miesvainaja teki kouluun lähtiessä itselleen puusta salkun. Silloin elettiin 1910-lukua.
Kirsti Pokan perustamaa Tieva-Baaria pitää hänen tyttärensä Helena Lehtinen miehensä Kari Kokkomäen kanssa. Eukonkantopitäjästä Sonkajärveltä Ylä-Savosta kotoisin oleva Kokkomäki on ollut Kittilän kirjoilla kuusi vuotta.
Koska pelkkä baarinpito ei kannata, pariskunnalla on myös muutamia vuokramökkejä. Vakituisena työnä on talonmiehen hommat ja siivous noin 50 kilometrin päässä Inarin puolella ilmavoimien tutka-asemalla.
Kelkkoja on, laajakaistaa ei
Äitinsä tavoin Helena Lehtinen tekee käsitöitä myyntiin. Lakkeja ja takkeja syntyy muun muassa hylkeennahasta. Nahkat hän tilaa Norjasta, kuljetuksen hoitaa siellä työskentelevä suomalainen sairaanhoitaja.
Hylkeennahkasta tehty takki on tullut suosituksi etenkin kelkkasafareita vetävien oppaiden keskuudessa. Helenan mukaan oppaat haluavat hienostella asiakkaille.
Karvalakkitilausta ranskalaisen safarijärjestäjän kanssa on hoidettu sähköpostitse.
"Vaan ei ole laajakaistaa", Kokkoniemi harmittelee.
Modeemiyhteydellä ei paljon netissä surffailla. Armeijan kuitu eli tietoliikennekaapeli menee tien toiselta puolen, mutta siihen kyläläisillä ei ole liittymistä. Ilmatieteenlaitoksen säähavaintoasema sai automatisoinnin yhteydessä armon liittyä armeijan kaapeliin.
Lentokenttä sentään on, 800 metriä päällystettyä kiitotietä. Sitä käyttävät kesäisin lähinnä ilmailun harrastajat.
"Sille pitäisi vaan keksiä enemmän käyttöä. Kyllä siihen mahtuisi isommallakin koneella laskeutumaan", Kokkoniemi pohtii.
Rautuskylällä 50 kilometrin päässä on lähikauppa. Siellä ei ole pakko käydä itse, sillä kylän taksi tuo joka aamu Rautuskylältä postin ja hoitaa samalla kauppa-asiat.
Vaikka asuttuja taloja ei ole montaa, kolmen kilometrin säteellä kylän keskustasta on noin 70 kesämökkiä.
Elämä rytmittyy matkailijoiden mukaan. Kelkkailijoita on jouluna ja hiihtolomien aikaan. Pääsiäisenä on iso tapahtuma, perinteiset pilkkikilpailut. Syksyllä mökeissä majoittuu metsästäjiä.
Moottorikelkkailijoiden määrä lisääntyy lähivuosina, sillä etelämpänä lunta ei ole riittävästi kelkan telan alle. Pokkaan tulee kahta kautta moottorikelkkareitti Leviltä. Tieva-Baari on sopiva puolimatkan tankkauspaikka niin kelkoille kuin kuskeillekin. Illanistujia käy myös 38 kilometrin päästä Suurikuusikosta Kiistalan kylän läheltä, jossa rakennetaan kultakaivosta.
Toukokuu on perinteisesti ollut hiljainen kuukausi. Nykyään toukokuun lopulla Pokassakin tapaa entistä useammin ulkolaisen matkailijan. Syynä on Kokkomäen mukaan se, että Keski-Euroopassa työnantaja tarjoaa pitemmän kesäloman niille, jotka lomailevat jo alkukesästä. Varsinainen lomakausi Keski-Euroopassa on vasta loppukesästä.
Eräs toukokuinen polkupyöräturisti joutui pari vuotta sitten pysähtymään useammaksi päiväksi Pokkaan, kun takatalvi yllätti.
Välillä Sikke-koira karkaa ulos, se kun osaa tassullaan aukaista baarin ulko-oven.
"Kelkkoja se osaa varoa, mutta ei autoja", sanoo Helena Lehtinen.
Onneksi liikenne tiellä ei ole tiuha.
"Kettu on niin kesy, että se on käynyt ihan rapulla", sanoo Kari Kokkomäki
Sikke-koira on ketun hajusta enemmän kuin innoissaan.
Humua löytyy Leviltä
Ketuista ja muista metsän elävistä on kiinnostunut myös Pauli Kinisjärvi, joka asuu Kaalimaassa, viitisen kilometriä kylän keskustasta luoteeseen.
Kinisjärvi on yksi Pokan reissutyöläisistä. Joka toinen viikko kuluu malminäytteiden kairaushommissa Ruotsissa, joka toinen viikko kotona Pokassa. Paulin vanhemmat pitävät lammastilaa.
Kotopuolessa Paulia viihdyttävät oma rauha sekä tietenkin metsästysmaat. Syksyn kohokohta on hirvijahti, talvella jallitetaan kettua astumaan jalkanaruun.
"Ja jos tarvii muuta menoa, voi lähteä Leville. Siellä kun käy pari päivää, niin taas viihtyy täällä", mies velmuilee.
Leuto talvi vaikuttaa myös puunkorjuuseen, sillä kosteat paikat eivät kannattele raskasta kalustoa.
"Varsinaisille talviteille ei ole päästy vielä ollenkaan", sanoo tukkiautoa lastaava Vesa Nykänen.
Metsähallitus on tehnyt 400 hehtaarin harvennushakkuun Pokan luoteispuolella Taatsissa. Nykänen ja viisi muuta kuljettajaa vievät puut 160 kilometrin päähän Kolarin asemalle, josta Pokan puut matkaavat junalla Kemiin.
Taatsissa on muinaisten saamelaisten pyhä paikka Taatsin seita, jota tultiin palvomaan kaukaa Norjastakin.
Pokan Alman baari
Pokan historiasta löytyy ainakin kaksi ihmistä, joita voi kutsua legendaarisiksi. Vähemmän tunnettu heistä on erakko, joka kortteerasi vuosikymmeniä Taatsissa, toistakymmentä kilometriä Pokasta. Nykyään erakko asuu Kittilässä vanhankodissa.
Kuuluisampi legenda on Alma Pokka eli Pokka-Alma. Alma piti baaria, joka oli miltei maankuulu.
"Ei siellä baarissa käyty kahvilla, vaan katsomassa Alman persoonaa", sanoo Helena Lehtinen, Alman miehen veljen tytär.
Alma oli Lehtisen sanoin vähän kylähullun tapainen.
Aluksi Alma piti baariaan navetan päätyyn levyistä kyhätyissä kopissa, mutta siirsi sen sitten pirttiin.
Eräs Alman piirteistä oli vihanpito muita naisia kohtaan. Baarissaan Alma palveli vain miehiä, naisille hän saattoi tiuskia. Alman laskutaito ei ollut parhaasta päästä. Niinpä hän saattoi antaa vaihtorahoina takaisin enemmän kuin ostos ja maksu olivat yhteensä.
Alman mies Mikko Pokka sanoi, että Alman liiketoiminta käy kalliiksi ja vie koko omaisuuden. "Jospa se riittäisi edes minun elinaikani", Helena Lehtinen kertoo Mikon sanoneen. Ja riittihän se. Miestään huomattavasti nuorempi Alma piti baariaan vielä pitkään miehensä kuoleman jälkeen.
Jos vaikkapa eläkeläisten linja-autoporukka tilasi Almalta etukäteen kahvit, Alma kertoi kylällä, että eduskunnasta tulee vieraita.
Kerran Alma oli kuullut, että väkijuomia ei saa anniskella ilman voileipää. Niinpä kaksi baariin tullutta poromiestä sai eteensä tuhdit siivut kovaa limppua, joiden päällä oli paksusti voita ja kylmää lenkkiä. Niin paksuja olivat leivät päällyksineen, että haukkaamista varten suu oli venytettävä apposen auki. Alma istahti viereen vartioimaan, että miehet myös syövät leipänsä. Poromiesten ei auttanut muu kuin järsiä.
1980-luvun lopulla Alma möi pirttinsä siilinjärveläiselle pariskunnalle ja muutti Sodankylään. Siellä Alma kuoli vuonna 1992.