arja.mikkola@kaleva.fi
"Hän selittää minulle ulkopolitiikkaa niin, että ymmärrän sitä", sanotaan presidentti George W. Bushin kehuneen lähintä työpariaan Condoleezza Ricea. Tiivis yhteiselämä ensin presidentin turvallisuuspoliittisena neuvonantajana ja sitten ulkoministerinä on kestänyt kaksi kautta. Mutta miten Bushin hallinnon kirkkain tähti loistaa jälkipolvien arvioissa?
Rice on paitsi presidentin lähin neuvonantaja myös perheystävä. He urheilevat ja illastavat yhdessä, katsovat jalkapalloa, pelaavat yhdessä, rukoilevat ja veisaavat virsiä. Yhdessäolon katkaisee vain se, kun Rice lähtee orkesteriharjoituksiinsa.
Oikeastaan Ricesta piti tulla konserttipianisti. Kunnes hän 17-vuotiaana tajusi, että nuoremmat soittivat etevämmin. Rice siirtyi opiskelemaan politiikkaa ja erikoistui - myös ensimmäisen naisulkoministerin Madeleine Albrightin professori-isän Josef Korbelin vaikutuksesta - Venäjään.
Toinenkin vaihto piti tehdä: Rice rekisteröityi alunperin demokraatiksi, mutta siirtyi republikaaneihin Jimmy Carteriin pettyneenä.
Ulkoministeri, joka herää joka aamu kello 4.30 rehkimään hauis- ja vatsaharjoituksia, ja jonka katse voi hetkessä muuttua laser-säteeksi, on täysin toisenlainen kuin edeltäjänsä Colin Powell. Tämä toteutti omaa ohjelmaansa niin presidenttiä kuin Pentagonin haukkojakin vastaan ja siirtyi äskettäin demokraattien riveihin.
Rice taas, jota on nimitetty "teräksenkovaksi magnolia-kukaksi", on paitsi mallioppilas myös reaalipoliitikko, joka pelaa rintamien välissä. Hän pelasti Bushin New Yorkin terrori-iskuja tutkineen lautakunnan kynsistä ja on onnistunut kummasti pesemään omatkin kasvonsa, vaikka väittikin kivenkovaan Irakin valehtelevan ja ajavan ydinaseohjelmaa.
Kotona Ricella on suorin mahdollinen yhteys valtaan. Silti hän tyytyy lojaalisti vain toteuttamaan isäntänsä tahtoa. Vastapuolikin voi tosin luottaa symbioosiin. Koko maailma tietää tarkkaan, miten Bush makaa, jos Rice lausahtaa jotakin.
Ulkopolitiikassa maailmanpoliisin saavutukset uhkaavat kuitenkin jäädä varsin vähäisiksi, huolimatta komealta kalskahtavasta "transformaatiodiplomatiasta", jonka nimissä Rice on ajanut virkamiehistöään kentälle toteuttamaan demokratiaa ja parempia elinoloja.
Rice itse arvioi saaneensa Lähi-idässä eniten aikaan. Tosiasiassa hän tuntuu suhtautuneen Israeliin edeltäjäänsä epäkriittisemmin. Rice ajoi Hamasin neuvottelupaitsioon jo ennen ensi vaaleja ja seuraa nyt sivusta, kun Israel rakentaa Itä-Jerusalemissa yhä lisää asuntoja siirtolaisilleen.
Ponnekkaimmin Rice on panostanut ydinaseriisuntaan. Iranin ydinaseuhka on myös onnistunut lähentämään Yhdysvaltoja Venäjään. Suhteita vain viilentää pahasti se, että Yhdysvallat rakentaa Iranin varjolla Venäjän kiusaksi niin sanottua ydinkilpeä Euroopassa.
Ahkeralta maailmanmatkalaiselta, joka viikon kuluttua täyttää 54 vuotta, näyttääkin jäävän yllättävän paperinmakuinen perintö: Yhdysvallat poistaa Pohjois-Korean terroristeja sponsoroivien valtioiden listalta ja Irakin pitäisi pärjätä omillaan 2011 loppuun mennessä.
Rice on jo käynyt neuvottelemassa paluustaan takaisin Stanfordin yliopistoon. Siellä hän aikoo laittaa opiskelijat pähkäilemään kriisitilanteita. Viimeistään niistä voi oppia, ettei ulkopolitiikka ole ollenkaan helppoa.