H-hetkeen on vajaat kaksi viikkoa: perjantaina 20. tammikuuta Donald John Trump vannoo virkavalansa. Hänestä tulee Yhdysvaltain 45. presidentti. Kaikki muu sen jälkeen on sitäkin sankemman epävarmuuden peitossa.
Tuskin koskaan Yhdysvaltain saati minkään muunkaan valtion tulevaan poliittiseen johtajaan on liittynyt niin paljon kysymysmerkkejä kuin Trumpiin nyt. Viisas on se, joka väittää tietävänsä, mitä tuleman pitää.
Trumpin hallinnolla menee kuukausia asettautua valtaan ja saada ylipäätään avainhenkilöt tehtäviinsä. Joistakin kiistanalaisimmista nimityksistä voi venyä pitkiä kiistoja.
Olisi parasta, että uusi hallinto saisi kunnolla aikaa sisäänajovaiheeseensa. Pahinta taas olisi, jos joku haluaisi testata Trumpia heti alkumetreillä pikakriisillä. On tuskin sattumaa, että Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un julisti äsken diktatuurin olevan lähellä mannertenvälisen ohjuksen testilaukaisua.
Sisäänajoa mutkistaa raportti, jonka Yhdysvaltain tiedusteluelimet CIA, FBI ja NSA julkistivat perjantaina. Se arvioi, että presidentti Vladimir Putin päätti laajasta operaatiosta, jolla Venäjä pyrki vaikuttamaan Yhdysvaltain presidentinvaaleihin.
Presidentti Barack Obaman hallinnolla oli tietoa Venäjän operaatiosta jo reilusti ennen vaaleja. Hallinto ei voinut kertoa asiasta julkisuuteen, koska Trump olisi silloin syyttänyt sitä Clintonin suosimisesta.
Raportin mukaan Venäjä pyrki eri keinoin nävertämään luottamusta Yhdysvaltain demokratiaan, mustamaalasi demokraattien ehdokasta Hillary Clintonia ja suosi Trumpin valintaa. Sen sijaan raportti ei arvioi, että Venäjä olisi näpelöinyt varsinaista äänestämistä tai että Venäjä olisi ratkaissut vaalia.
Tiedoista julkistettiin niiden arkaluontoisuuden takia vain osa. Trump suhtautui aiemmin asiaan vähättelevästi ja piti väitteitä Venäjän osuudesta poliittisena noitavainona, mutta ääni Trumpin kellossa muuttui sen jälkeen kun hän tapasi tiedustelujohtajat.
Venäjä luonnollisesti pitää raporttia hölynpölynä. Venäjä on syyttänyt nimenomaan Clintonia Putinin vastaisten mielenosoitusten lietsonnasta vuonna 2011.
Raportti johtanee ainakin siihen, että välttääkseen epäilyt toimimisesta Kremlin marionettina Trump joutuu ainakin kautensa alussa pitämään etäisyyttä Putiniin.
Tiedustelumaailmassa liikutaan varjojen mailla, ja Yhdysvallat on itse jäänyt viime vuosina kiinni jopa Saksan liittokanslerin Angela Merkelin kännykän salakuuntelusta. Joka tapauksessa Venäjän harjoittama kaikenlainen, julkinen ja salainen, informaatiovaikuttaminen on arkipäivää Suomessakin.
Fakta on kuitenkin, että Trumpista tulee presidentti. Monella on hänestä hyvinkin voimakkaita mielipiteitä. Trump on antanut niihin totisesti aihetta.
Useaan aiempaankin Yhdysvaltain presidenttiin on suhtauduttu ristiriitaisesti. Kaikki on valittu vaaleilla. Jokaisesta heistä on selvitty.
Yhtä lailla pitää selvitä Trumpistakin. Haastetta vaikeuttaa se, ettei Trumpilla ole poliittista kokemusta eikä tiedetä, miten hän toimii missäkin tilanteessa.
Yhdysvaltain supervalta-asemasta ei pääse yli eikä ympäri. Venäjän voimapolitiikan kiristämässä tilanteessa suhteet Yhdysvaltoihin ovat Suomelle entistä tärkeämmät. Niiden arvo vain korostuu, jos EU:n rapautuminen jatkuu.
Ulkomaailma tuijottaa Yhdysvalloissa liiaksi vain presidenttiin. Vaikka hänellä on paljon valtaa, hän ei ole yksinvaltias. Amerikkalainen demokratia on omanlaisensa, mutta sillä on vahvat perinteet. Ne eivät katoa yhden presidentin takia.
Huolestuttavaa on kyllä se, että Trumpin hallinnosta saa etsiä maltillisia republikaaneja suurennuslasilla. Esimerkiksi Mitt Romney ulkoministerinä olisi ollut sellainen.
Kirjoitin viime heinäkuussa: ”Harva uskoi, että Trump pääsisi ehdokkaaksi. Pääsi. Kannattaa varautua yhä enemmän myös siihen vaihtoehtoon, että hän pääsee presidentiksikin.”
Pääsi. Tämän kanssa pitää pikapuoliin alkaa tulla toimeen, vaikka tiukalle voi ottaakin.