Siwa, K-market ja S-market. R-kioski ja Osuuspankki. Maailman parhaita ruisleipiä, herkullisia piirakoita ja vähän turhan paksuja vatruskoita tekevä kotileipomo Viipukka. Teboil, jonka nurkalla viimeksi tankatessa oli potkukelkka ja pystykorva. Kukka- ja lahjaliike, Kaukosen kone- ja urheiluliike, jonkinlainen autotarvikekauppa, baari nimeltä Selostajatorppa, apteekki, ja muutama muu pikkuliike kuten rengasfirma. Viime kesänä ilmestynyt jäätelökioski. Tyhjentyneitä liiketiloja, joita kukaan ei enää tarvitse. Pari koulua, aika nuhjuisen näköisessä kunnossa.
Siinä on Uimaharjun taajama, ja sen vieressä Pielisen loppupäässä sauhuaa Enocellin sellutehdas. Punaiset Mantsisen työkoneet kauhovat junanvaunuista puunrunkoja hihnalle ja kohti tehdasta. Kauhovat vielä reilun viikon.
Sen jälkeen kaikki seisahtuu. Stora Enso päätti viikko sitten "väliaikaisesta seisokista". Se tarkoittaa töiden loppumista ajaksi, jonka kestoa ei tiedä kukaan. Yhtiö sanoo yrittävänsä käynnistää tehtaan vuoden vaihteessa viimeistään. Sinne on pitkä aika, eikä se ollut sitova lupaus.
Kun ei ole töitä, ei makseta palkkaa. Enocellissä on töissä 180 ihmistä, ja tämän tekstin alussa lueteltiin, mitä muuta taajamassa on tarjolla. Kaikki ne ovat palveluita, jotka ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia siitä, että tehtaalla on väkeä töissä.
"Ukin tehdas", huutelivat lapset aikanaan takapenkillä, kun pohjoisen suunnasta tultaessa alkoivat piiput näkyä. Appiukko ehti olla tehtaalla ja sitä edeltäneellä sahalla 40 vuotta töissä. Kekkoslainen teollistamispolitiikka nosti Pohjois-Karjalan metsävarojen sydämeen puunjalostuslaitoksen ja toimivan teollisuustaajaman.
1980-luvun lopulla noutaja oli lähellä. Tehdas oli kehnossa kunnossa, mutta pelastus tuli idästä. Enso-Gutzeit ja viimeisiään vetelevä Neuvostoliitto perustivat yhteisyrityksen, Enocellin. Paikka modernisoitiin, jatko näytti turvatulta. Puuta tulisi rajan takaa. Tehdas oli osa Enso-Gutzeitin, sittemmin Stora Enson isoa kokonaisuutta.
Tai "Tora-Enson", kuten firmaa alettiin paikkakunnalla kutsua.
Viime vuosina kuvaan alkoi hiipiä aavistus, että jotain tässä on edessä. Tehdas oli hyvässä kunnossa, mutta silti. Kemijärven lakkautuksen yksi perusteluista oli Uimaharjun tulevaisuuden turvaaminen. Sitten päätettiin lopettaa koivulinja, havulinjan piti jatkaa.
Parin viime vuoden aikana pitkin Itä-Suomea on alkanut näkyä valtavia puupinoja pitkin tehtaiden varastoja ja pienten rautatieasemien hiljaisia pihoja. Onko puuta raahattu varastoon kuin viimeistä päivää Venäjän puutullien takia? Vai eikö puupulan vaivaamassa maassa puulle olekaan tarvetta?
Nyt sanotaan, ettei selluntekijä saa käsiinsä edes valmistuskustannuksia. Selluvarastot ovat tupaten täynnä eikä mitään uutta kannata tehdä. Jos tämä koskee Uimaharjua, kai se koskee silloin muitakin. Ja jos sellu ei mene kaupaksi, sehän tarkoittaa, että paperiakaan ei enää tehdä.
Maanantaina kerrottiinkin jo Oulun seisokista.
On merkillistä, miten tähän on jo turruttu. Uimaharjun pysäyttäminen oli iso uutinen vain Pohjois-Karjalassa. Valtakunnallisesti sitä ei noteerattu käytännössä lainkaan. Työpaikkoja oli alle 200, ja puhehan oli tilapäisestä seisokista, ei lopettamisesta. Kemijärven, Kajaanin, Kaskisten, Voikkaan, Summan ja ties minkä muun jälkeen tällainen ei kuulosta oikein miltään.
Mutta kaikki tämä tarkoittaa, että Suomea ollaan lakkauttamassa, sellaisena kuin me sen opimme tuntemaan. Puujalka on jo pettänyt. Eikä enää näytä olevan väliä edes sillä, onko se Venäjän tullipäätös voimassa vai ei. Siitä ei oikein ota selkoa, mutta markkinoita ei näy muutenkaan olevan.
Uimaharjun väki on aina käynyt metsässä ja kalalla. Nyt siihen on hyvää aikaa, liiankin hyvää. Mitä tehdä, kun lomautus saattaa kestää yhdeksän kuukautta, ehkä vähän vähemmän, ehkä enemmän? Ja ovatko "Tora-Enson" johdon puheet mikään tae, että tehdas ylipäätään enää avataan? Eiväthän hekään sitä tiedä. Ei ole varaa toimia, ei varaa lopettaa.
Uimaharju kuului Enon kuntaan, joka vuodenvaihteessa liittyi Joensuun kaupunkiin. Enolaisilla taisi olla aavistus, että tehdas tulee pian syliin joka tapauksessa, ja tarvitaan isommat hartiat. Nyt siellä ollaan siis kaupunkilaisia, mutta keskustaan on matkaa 50 kilometriä. Se on myös lukiolaisten uusi koulumatka, sillä kuntaliitoksen myötä lähti saman tien kunnan lukio.
Entäpä Joensuun rahkeet, kun kaupungin työttömyys on jo ennestään 16 prosenttia, yhteisöverot romahtaneet ja valtion rakennemuutostuet jo saatu edellisten teollisten katastrofien (Perlos) myötä? Ei näytä lupaavalta, ei siellä, ei Oulussa, ei missään. Eikä paperimiehillä ottajia oikein muuallakaan näinä aikoina ole.
Pilkkijäät kantavat vielä jonkun aikaa. Puuhasteltavaa voi maalla löytyä paremmin kuin kaupungissa. Mutta usko tulevaisuuteen, mistähän sellaisen saisi? Se on iso kysymys melkoisen monella seudulla vuoden 2009 Suomessa.