Nyt kun elokuvantekijä Ingmar Bergmanin kuolemasta on kulunut kaksi viikkoa ja kun hänen luovasta työstään on kirjoitettu kilometrikaupalla, voisi ajatella, että enin osa on jo sanottu. Näin ei kuitenkaan ole. Bergmanista on luvassa kirjoituksia vielä ainakin sadaksi vuodeksi.
Näin ainakin eräs johtava ruotsalainen elokuva-arvostelija ennustaa. "Kaikkien näiden komeiden ja ansaittujen ylistyspuheiden jälkeen horisontti tulee pian tummenemaan ja tulemme kuulemaan paljon muita totuuksia, puolitotuuksia ja valheita etenkin hänen yksityiselämästään."
Koska Bergmanin itsensäkin oli tuotannossaan vaikea tehdä ero yksityisen ja taiteen välillä, paljastuksilla odotetaan olevan suuri merkitys mestarin ja hänen elämäntyönsä kattavan taiteellisen arvioinnin kannalta. Monet lausuvat varmasti muunlaisia totuuksia kuin ne ylistykset, joita on esitetty muistokirjoituksissa ympäri maailmaa. Mestariohjaajaa on jopa verrattu 1986 murhattuun pääministeri Olof Palmeen. Molemmat olivat henkilöitä, joihin kukaan ei suhtautunut välinpitämättömästi.
Bergmanin jälkeensä jättämistä valtavista yksityisarkistoista löytyy varmasti salaisuuksia. Kun kerrottiin, että arkistomateriaali lojuu huonossa hoidossa jossakin kellarissa, eräs media-alan yritys kiirehti antamaan miljoonia kruunuja arkiston pelastamiseksi.
Arkiston kohtalo on vielä epäselvä. Valtion elokuvainstituutti haluaa ottaa vastatakseen siitä, mutta myös Gotlannin pohjoispuolella sijaitseva pieni Farön saari katsoo olevansa oikeutettu siihen. Karulla Farön saarella Itämeren tuulensuhina korvissaan Bergman asui elämänsä loppuvuosikymmenet varsin lähellä mökkiä, jota Olof Palme perheineen vuokrasi kesäasunnokseen vuosien ajan.
Bergmanin kuolema ei tullut odottamatta. Ruotsin sanomalehdet julkaisivat heti hyvissä ajoin valmisteltuja erikoisliitteitä, joissa Bergmanista annettiin juuri niin myönteinen kuva kuin 89-vuotiaan kuollessa on paikallaankin. Myös hän itse oli valmistautunut siihen. Hautapaikka oli määrätty, pappi valittu ja varmasti kaikki muukin asiaankuuluva hoidettu hyvällä ohjauksella kuin parhaassa Bergman-elokuvassa.
Bergman itse on kertonut menettäneensä elämänhalunsa sen jälkeen, kun hänen vaimonsa Ingrid kuoli kymmenkunta vuotta sitten. On myös tullut selväksi, että hänellä oli vaikea luonne, että hän vaati täydellistä kontrollia kaikesta ja että hän jopa rikkoi välinsä parhaisiin ystäviinsä, kuten näyttelijä Erland Josefssoniin, joka näytteli johtavia rooleja läpi koko Bergmanin tuotannon.
Mitä paljastettavaa voi siis vielä löytyä? Itse ajattelisin, että monilla Ruotsin kulttuurieliittiin kuuluvilla henkilöillä on syytä hävetä. On nimittäin tosiasia, ettei Bergman aina ollut arvostettu omassa maassaan, jonka kanssa hänellä oli monia kiistoja. Hän pahoinpiteli erään hänestä kielteisesti kirjoittaneen elokuva-arvostelijan julkisesti, ja kun verokarhu tarttui väitettyihin verorikoksiin, hän muutti joksikin aikaa Saksaan.
Vallankumouksellisen 1968-liikkeen piirissä hän ei saanut osakseen mitään ymmärrystä. Siihen aikaan hän oli ulkomailla jo hyvin tunnettu ja arvostettu. Hänen ihailijansa Argentiinassa ja Uruguayssa kuulemma riitelevät siitä, kuka löysi hänet ensimmäisenä 50-luvulla, jolloin hän oli kotimaassaan vielä tuntematon.
Ruotsin suuri yleisö ei oikein tunne Bergmania vielä tänä päivänäkään. Ulkomaalaiset matkailijat, joita haastateltiin kaupungilla heti hänen kuolemansa jälkeen, pystyivät luettelemaan hänen elokuviaan, kun taas ruotsalaisilta tämä tieto puuttui. Mutta jonkinlainen sovitus on tapahtunut. Bergmanin kuolinpäivänä yli kaksi miljoonaa ruotsalaista näki nopeasti laaditun muisto-ohjelman televisiossa. Melkoinen määrä paljastuksia on varmasti odotettavissa, kun tai pikemminkin jos vanhat ystävät ja työtoverit alkavat kertoa hänestä. Monet elokuvissa esiintyneet tunnetut näyttelijät ovat pysyneet hiljaa.