Kempele Kempeleen Köykkyrissä on starttaamassa lasten suunnistuskoulun viimeinen kerta. Suunnistuskerho Pohjantähden kolmen kerran peruskurssi on suunnattu lapsille, mutta vanhemmatkin ovat olleet enemmän kuin tervetulleita mukaan.
Pienten suunnistajien innostus on käsin kosketeltavaa heidän suunnatessa karttojaan. Harjoituksen nimi on tällä kerralla perhonen. Se tarkoittaa sitä, että rastit on ripoteltu perhosen "siiville", ja ne kerätään lenkki kerrallaan. Välissä käydään tukipisteessä vaihtamassa karttaa, ja taas mennään uudelle kierrokselle.
Metsään lähdetään aina porukassa, ja mieluiten siten, että mukana on aina aikuinenkin. Kuusivuotiaiden Roosa Suutarin ja Meri Rahikkalan vanhemmat ovat lähteneet metsään jo edeltä, jotta tytöt saisivat suunnistaa keskenään. Kun isät ja äidit piilottelevat kivien takana, tuntuu kuin heitä ei olisi mukana ollenkaan.
"Ihanaa päästä mettään ihan kahestaan!" tytöt kiljuvat niin, että metsä raikaa.
Kakkosrasti löytyy ylämäestä, ison kiven viereltä. Kivelle pysähdytään lukemaan karttaa.
"Tonne päin!" hoksaa Roosa, ja sitten loikataan kiveltä alas ja jatketaan matkaa.
Samalle rastille on ehtinyt myös viisivuotias Tommi Alajarva. Vaikka äiti Niina Puranen on mukana, on nuori suunnistaja löytänyt rastin aivan omin avuin. Kohti seuraavaa rastia lähdettäessä tippuu kenkäkin mättäikköön, niin kiire on ehtiä maaliin. Äiti pinkoo mukana minkä ehtii.
"Tämä on ollut kyllä älyttömän mukavaa!" hän vakuuttaa.
Vanhemmat tuntuvat olevan vähintään yhtä innoissaan kuin lapset, vaikka jälkikasvun perässä juokseminen näyttääkin ottavan kunnon päälle.
"Iskä jäi jälkeen, vaikka mää vasta lämmittelin moottoria", huutaa joku ja pinkaisee parinsa kanssa kohti metsää. Isä näyttää jäävän kääntöpaikalle huilaamaan.
"Muistakaa pitää peukku aina kartalla siinä kohdassa missä olette menossa", kuuluu ohjeistus poikien perään.
Ekaluokkalaisella Eetu Janatuisella on mukana isosisko Emilia ja isä Harri. Innostus paistaa lippalakin alta, ja taitaa isä olla yhtä tohkeissaan.
"Varsinkin armeija-aikana olin kova suunnistamaan. Tämä on mukava koko perheen laji", Harri Janatuinen tuumaa.
Uskaltaako nuorten suunnistajien taitoihin luottaa, vai pitääkö suuntaa tarkistaa?
"Noo, välillä tulee itsekin vilkaistua karttaan", isä hymyilee.
Suunnistuskoulussa on opeteltu perustaidot kartan suuntaamisesta, karttamerkkien tunnistamisesta ja jokamiehen oikeuksista. Rastien löytäminen tuntuu olevan tälle joukkiolle jo helppo nakki.
Suunnistusharrastuksen jatkaminenkin on tehty helpoksi. Oulun seudun suunnistuksen Hippo-cupissa metsään voi lähteä saattajan kanssa, ja tukireitillä opastamassa ovat myös rastilta toiselle ohjaavat lippusiimat, joten reitiltä eksyminen on ainakin tehty kutakuinkin mahdottomaksi.
Kati Valjus