Kotimaisen elokuvan nykybuumin yksi piirre on viihteen lopullinen legitimaatio.
Kotimaisena kulta-aikana ja myöhemminkin elokuva on ollut kansan viihdettä, mutta viihteen ja taiteen, "tavallisen yleisön" ja "eliitin" suhde on ollut jännitteinen.
Sen sijaan nykyään ns. älymystöpiiritkin syleilevät populaarikulttuuria, jolla katsotaan olevan tärkeitä, jopa terapeuttisia vaikutuksia.
Kulttuuripoliittisella tasolla Jari Halosen Aleksis Kiven elämän voi nähdä kiintoisalla tavalla yhdistävän "1970-lukulaisen", omaehtoisen taiderypemisen ja nykyajan kansallis-viihteellisen hengen.
Kansallisen historian nostalgisoinnin ohella elokuvaviihde on muuttunut entistä urbaanimmaksi ja trendikkäämmäksi.
Kukaan tuskin kaipaa aikoja jolloin elokuvia esitettiin puolityhjille saleille, mutta nykyelokuvan sitominen tuottoihin ja lyhytaikaisiin trendeihin ei voi korvata pitkäjänteistä sitoutumista luovan ja välillä hankalankin elokuvataiteen tekemiseen. Siksi valtion tukipolitiikkaa tarvitaan.