Oulun Kaupunginteatterin uutuusmusikaali Petronella liittyy Oulun pikku ihmeisiin, jotka alkavat syväsatamasta kuivalla maalla ja päättyvät teatteriin meren päällä.
Petronella nimittäin muistuttaa meri-oululaista kesäteatteria keskellä talvea.
Teatterilta kuultu määritelmä "viihteellistä hömppää" osuu suoraan ytimeen. Taiteellinen vaikutelma ja tekninen suoritus ovatkin sitten mutkikkaampi juttu.
Tositarinaan hollantilaisen kaunottaren Sylvia Petronella van der Moerin Suomen-vierailusta on musikaalissa lisätty ajanhenkistä jännitystä muun muassa asekätkennän ja kavalien kultamurhien muodossa.
Juonessa on keskeistä, että Petronella pannaan rakastumaan piilopirtissään lymyävään asekätkijä Korpelaan, mitä ei todellisuudessa tapahtunut syyskesällä 1949.
Aikalaisten mukaan rakkaussuhdetta tuskin syntyi myöskään Petronellan ja helsinkiläisen geologin Klaus Säynäjärven (musikaalissa Saunajärvi) välille, vaikka tässä versiossa Saunajärvi oitis lupaa jättää kihlattunsa hollantilaisneidon vuoksi.
Hömppä-osastossa musikaali luontuu siis ihan viihdyttävästi. On rattoisaa katsella ensimmäisessä näytöksessä, miten raavaat mainarit hellyttävästi kirmaavat Petronellan helmoissa, kun muut naiset kaakattavat mustankipeinä ja katalat patenttiroistot punovat juoniaan.
Nimiosan näyttelevä kultakutrinen Isa-Eerika Lehto on hahmona juonen kannalta uskottava, iloinen, kaunis ja sukkelaliikkeinen intohimojen kohde. Roolityön syvyydestä ja laulun moni-ilmeisyydestä häntä ei voi samalla tavoin suitsuttaa.
Toisessa näytöksessä Petronellan ja kapteeni Korpelan rakkauskohtaukset ovat kuin suoraan SF-aarteistosta repäistyjä, joskin ne myös tarjoavat musiikillisesti onnistuneita hetkiä. Petronella läpsähtää monta kertaa peräkkäin Korpelan syliin näkymättömän kuminauhan vetämänä.
Parhaiten joukkokohtauksia lennättävät Petri Kauppisen suunnittelemat vauhdikkaat, musiikkinäytelmien pitkälle perinteelle kumartavat koreografiat. Lavastukset ja puvut on niin ikään tehty perinne mielessä, vaikka teatterin uusi tekniikkakin pääsee paikoin komeasti esille. Näyttämön takaosan harmaalta lautamäeltä toiminta välittyy hyvin katsomoon.
Ja onhan ohjaaja Leena Salonen aina ollut taitava joukkojen liikuttaja. Hänen oopperoista tuttu kädenjälkensä kuvastuu musikaalista selvästi.
Mutta mitä ammattiteatteria Petronellakaan olisi, ellei tapahtumakulkuja pyrittäisi myös etäännyttämään rillumareista.
Siinä kohden koko homma alkaa valitettavasti levitä käsiin, eikä tilannetta lainkaan helpota, että Jukka Linkolan säveltämä 1990-lukulaisesti postmoderni sekahedelmämusiikki vain kiemuroituu entisestään.
Kun siirrytään toisen näytöksen loppuratkaisuihin ja samalla keinotekoisten surrealististen valotusten puolelle, musikaalin veto pysähtyy liian moniksi tyhjiksi eleiksi.Kokonaisuuden vuoksi olisi ehkä kannattanut vain jatkaa reilusti lakki kourassa ensimmäisen näytöksen perinnelinjoilla, koska toivottua kasvua ja syvenemistä ei yrityksistä huolimatta saada aikaan.
Sanoinkuvaamaton on se kohtaus, jossa Petronella kulkee nymfisaattueessa kulta-Venukseksi pyntättynä ja vokaalimusiikki pauhaa taustalla ratkaisevasti nuotin vierestä.
Lopussa Petronella huokailee vielä ruotsinlaivan kannella Ave Mariaa Linkolan sävelin.
Piti jatkaa hengessä tytön rukousta: "Sancta simplicitas. Miserere mei!"
Loppuivatko myös käsikirjoittaja Ismo Sajakorvelta paukut juuri ennen ratkaisutaisteluja?
Säveltäjä Linkolan puolustukseksi on sanottava, että lähettäessään partituurinsa Lahden kaupunginteatterin Hopeakuu-kilpailuun 2003 (III sija) hänellä oli lupa odottaa korkean ammattitason laulamista, mitä nyt ei näyttelijäsolisteilta mainittavasti kuulla.
Mukaan värvätyt mies- ja naiskvartetit onneksi pelastavat monia tilanteita taidoillaan.
Takuuvarman Kari J. Ristolaisen (Kaira-Kalle, kapteeni Kai Korpela) kaltaiset osaajat jäävät vähemmistöön, mikä tietysti harmittaa, sillä monet Linkolan balladit ovat herkän kauniita ja joukkokohtauksistakin voisi kaivaa esille paljon enemmän musiikin yksityiskohtia.
Kaupunginteatterin uusittu äänentoisto toimii laulupuolella hyvin. Fiksaamista löytyy vielä muun muassa puhe- ja lauluosuuksien yhteen sovittamisesta.
Pieni musikaaliorkesteri soittaa Kari Veisterän johdolla etupäässä määrätietoisin ottein ja solisteja peittämättä, kiitos myös miksauksen. Linkolan nuottikirjoitushan ei ole lainkaan yksinkertaista, vaikka se äkkipäätä saattaa siltä kuulostaa.