Saksan Nordrhein-Westfalenin osavaltion pääkaupungissa Düsseldorfissa oli viikko sitten polttariaika kiivaimmillaan. Perinpohjaisimmat seurueet hummasivat kaupungin kaduilla aamusta alkaen. Niiden runsauden vuoksi ei voinut ummistaa silmiään siltä, miten eri tavalla sukupuolet tuota tärkeää päivää juhlistivat.
Miesporukat olivat pääasiallisesti pukeneet juhlakalun naurettavaan, mieluiten yksinkertaiseen asuun ja keskittyvät oluen juomiseen suoraan pullosta. Silloin sentään toinen käsi pysyi kiinni etiketissä ja toisella saattoi osallistua päähenkilön työntämiseen ostoskärryissä tai painella jumalattomalla äänellä varustettua sumutorvea. "Täältä tullaan!"
Naisseurueet olivat huolellisempia. Päivän tähti oli stailattu viimeisen päälle, eikä tämä suinkaan saanut istua missään menopelissä toimettomana. Viimeinen tyttöjen ilta ennen avioliiton satamaan purjehtimista näytti menevän työn merkeissä: naisen oli myytävä jotain, edes suukkoja.
En usko, että olisin kiinnittänyt mokomaan asiaan huomiota, ellen olisi samalla viikolla lukenut erinäisten koirapuistojen penkeillä Liza Marklundin ja Lotta Snickaren tieto-
pläjäystä nimeltä Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan.
Kirjan mukaan ihmislapsia koulitaan syntymästä lähtien sukupuolirooleihinsa: pojat vaatimaan ja tytöt palvelemaan. Perusväite nojaa onneksi moniin, moniin tutkimuksiin ja lähteisiin, muuten sen sanoma kuulostaisi pelottavan jykevästi äärifeministiseltä propagandalta.
Luulin, ettei "resepti naisille, jotka haluavat pärjätä miesten maailmassa" vaikuttanut ajatuksiini, sillä en ole kokenut, että eläisimme tietyissä naisten tai miesten maailmoissa. Tai en ainakaan ole huomannut.
Tytöttelijöitä on toki tullut vastaan, mutta ne pikeepaitasedät voi jättää omaan arvoonsa. Kyllä, juuri ne, jotka tupsahtavat ravintolassa pöytään kesken monen naisen välisen vilkkaan keskustelun ja kysyvät "Hei tytöt! Istutteko täällä aivan yksin?".
Saksan-huomion jälkeen jäin miettimään niitä ainoita polttareita, joita olen ollut järjestämässä.
Tuon heinäkuisen lauantaipäivän eteen nähtiin vaivaa. Meillä oli pitkiä palavereja, joissa mietimme, miten pukisimme tulevan morsiamen. Mistä aloitamme, minne etenemme, mitä syömme, mitä juomme, kuka tekee mitäkin ja mitä sellaista myytävää voimme hankkia, josta päähenkilö saisi mahdollisimman suuren tuoton häämatkakassaan.
Häissä vertailimme hääparin polttarikansioita. Siinä missä meidän ex-neitimme oli viehkeä ja myi Vampirellan asuunsa sopivia hämähäkki- ja liskonkielikarkkeja, hänen puolisonsa oli kiiltävänaamainen resupekka, jonka repussa oli sekaisin makkaranpätkiä ja multaisia perunoita.
Tarvinneeko tähdentää, kumpi sai myynnillään 600 ja kumpi 200 markkaa? Silti mietin, miksi me naiset koimme velvollisuudeksemme suunnitella kaiken viimeisen päälle ja tehdä tulosta, siinä missä miehet ottivat rennosti ja menivät sinne minne nenä näytti.
Eihän tuollainen voi olla sukupuolirooliasia! Eihän?