Vain kansanedustaja Arja Alho on toistaiseksi ilmoittautunut kilpailuun SDP:n johtopaikoista. Kaikki muut odottavat tyynin mielin keskiviikkoa, jolloin puhemies Paavo Lipposen on määrä ilmoittaa virallisesti luopuvansa SDP:n johdosta kesäkuun puoluekokouksessa.
Lipposen lähtöä on pidetty SDP:ssä niin todennäköisenä, että hänen virallista ilmoitustaan on jaksettu odottaa kaikessa rauhassa. Jos odotukset olisivat toisenlaiset, Lipposen kaatamiseksi olisi jo käynnistetty junttaus. Puheenjohtajan tiimalasi on valunut pikku hiljaa tyhjäksi, ja vaikka hän haluaisi jatkaa, se tuskin onnistuisi.
Puolue ei ole enää hänen otteessaan niin kuin ennen. Lipposen luopumisprosessi sekä hänen ja puolueen henkinen kasvu erilleen alkoivat heti, kun hän jäi pois Anneli Jäätteenmäen hallituksesta huhtikuussa 2003. Lipposen kiinnostuksen kohteet löytyvät nykyisin aivan muualta kuin sisäpolitiikan syövereistä ja helsinkiläisistä valtakabineteista.
Hän on suunnannut tarmoaan ja energiaansa eduskunnan puhemiehenä asioihin ja visioihin, jotka menevät yli päivänpolitiikan horisontin. Se on ollut mahdollista, koska hänellä ei ole enää pääministerin rautapalloa jalassaan.
Lipponen on ollut SDP:n johtajana ja pääministerinä - ja jo sitä ennen - hyvin visionäärinen, mutta hänkin joutui toteamaan kaksoisroolistaan ja vahvasta tahdostaan huolimatta Kalevi Sorsan tavoin, että rajansa kaikella. Ei edes pääministeri saa läpi läheskään kaikkea, mitä haluaa huolimatta siitä, että hän on nykyisin Suomen politiikan vaikutusvaltaisin henkilö - toisin kuin Sorsan aikana oli.
Lipposen ongelma koko hänen pääministerikautensa ajan olivat omat joukot: eduskuntaryhmä ja ammattiyhdistysliikkeen demarit. He painoivat jarrua, jos Lipponen yritti uudistaa yhteiskuntaa liian rohkeasti. Linjaero putkahti esiin monen monituista kertaa Lipposen pääministerivuosina. Tovereille tuotti ajoittain suuria vaikeuksia pysyä visionäärisen puheenjohtajansa perässä.
Lipposen halu uudistaa yhteiskuntaa ja kyky katsoa kauas myös kansainvälisesti on ollut poikkeuksellista. Hän on kaikkien aikojen kansainvälisin pääministeri Suomessa. Lipposen linja on johtanut moniin järkeviin ratkaisuihin tärkeissä asioissa - ajateltakoon vaikkapa rahaliiton jäsenyyttä - sekä tuonut Suomelle kansainvälistä arvostusta ja vaikutusvaltaa.
Lipposen rooli pääministerinä oli paljon laajempi kuin vain monipuoluehallitusta johtavan demaripoliitikon rooli. Juuri siitä kenkä puristikin usein hänen ja SDP:n eduskuntaryhmän välillä. Ryhmän enemmistö olisi halunnut harjoittaa puoluepoliittisesti itsekkäämpää ja populistisempaa politiikkaa.
Kun Lipponen luopuu SDP:n johdosta, puolueen linja muuttuu. Toista Lipposta ei tule, eikä ole edes näköpiirissä. Ja kun mahdollisten puheenjohtajaehdokkaiden persoonat ja ajatukset tunnetaan jo nyt hyvin, on helppo nähdä, mihin suuntaan SDP:n linja kehittyy.
Ainakin avarakatseisuudessa, uudistushalussa ja visionäärisyydessä tapahtuu taantumista. Yksikään potentiaalisista nimistä ei ole hankkinut kannuksia uudistajina, vaan vanhan hyvinvointivaltion vartijoina - ja jarrumiehinä Lipposeen nähden. He ovat perinteistä demariajattelua edustavia sisäpoliitikkoja - jopa sujuvasti kansainvälisissä ympyröissä liikkuvaa ja taustaltaan hyvin kosmopoliitista Erkki Tuomiojaa myöten. Joukon älykkö on poliittiselta linjaltaan ehkä kaikkein vanhoillisin.
Eero Heinäluoma on SAK:n kasvatti, jonka maailmankuva on muotoutunut Hakaniemessä ja joka haluaa samaistua ulkoiselta olemukseltaankin keskivertodemariin. Naisten ykkösehdokas Tarja Filatov on niin ikään perusdemari ajatusmaailmaltaan. Johannes Koskinen on käytännön toimija. Antti Kalliomäki on osoittanut pieniä uudistusmerkkejä valtiovarainministerinä, mutta ennen nykyistä virkaansa hänkin kuului puolueensa keskitien kulkijoihin, eikä hän ehkä asetu edes ehdolle.
Valinta tapahtunee Heinäluoman ja Tuomiojan välillä edellyttäen, että Tuomioja lähtee leikkiin mukaan.
Puheenjohtajapelissä ei pärjää, ellei korosta kaikkea sitä hyvää, mikä liittyy perinteiseen sosiaalidemokratiaan sekä hyvinvointipalveluihin. Tarve miellyttää rividemareita nostaa puheenjohtajapelissä pintaan jarrutusmentaliteetin, ja se voi johtaa koko yhteiskunnan kannalta ikävään taka-askeleeseen. Hyvinvointiyhteiskunta uudistuu äärimmäisen työläästi, ja jos SDP saa johtajan, joka tuijottaa peruutuspeiliin, vauhti pysähtyy täysin.
Demarien retoriikka ja poliittinen ajattelu kehittyvät hitaasti. Esimerkiksi veroaste on laskenut nelisen prosenttiyksikköä SDP:n hallituskaudella ilman, että julkinen talous olisi juuri pienentynyt. Suomi on yhä puolisosialistinen maa. Silti poliittista keskustelua SDP:ssä käydään yhä niin kuin veronkevennykset olisivat jokin absoluuttinen paha. Vivahteita ei haluta nähdä.
Seuratkaapa vain, kuinka moni kandidaatti rohkenee lausua jotain poikkipuolista kireästä verotuksesta ja suuresta julkisesta taloudesta.
Lipposen lähtö johtaa SDP:ssä väistämättä paluuseen kohti vanhaa säilövää sosiaalidemokratiaa. Siinä on puolueen kannalta yksi hyvä puoli: johtaja ja joukot marssivat taas yhtä jalkaa. Yhteiskunnan uudistumiselle se olisi takaisku, ellei uusi puheenjohtaja yllätä ja nosta katsettaan heti yli demarihorisontin tietoisena siitä, että hän on myös pääministerikandidaatti.
Siis koko maan johtajaehdokas.