Perustuslain uudistaminen on vaikeaa, koska presidentti Tarja Halonen heittäytyi hankalaksi. Koko lakiremonttia ei ehkä olisi tarvittu, jos presidentti olisi edes vähitellen alkanut käyttäytyä perustuslain 93. pykälän toisen momentin mukaisesti, siis jättänyt EU:n Eurooppa-neuvoston kokousedustuksen pääministerille.
Tosin jo hänen edeltäjänsä Martti Ahtisaaren olisi pitänyt tehdä niin. Muodollinen vallanhimo on sokaissut kahden perättäisen presidentin harkintakyvyn. Kun presidentti ei uskonut perustuslain tekstiä, piti yrittää selvittää se hänelle tai täsmentää pykäliä.
Eurooppa-neuvostossa edustautumista ei sitten lopulta tarvinnutkaan määrätä erikseen laissa, sillä pääministeri Matti Vanhanen teki historiallisen ratkaisun viime hetkellä ennen vetäytymistään poliittisen vallan keskiöstä. Kun mitään menetettävää ei enää ollut, hän ilmoitti, että pääministeri edustaa Suomea aina Eurooppa-neuvostossa ja sillä selvä.
Asiat loksahtivat kohdalleen, mutta tyylipisteitä ei tullut. Nykyinen presidentti, hänen edeltäjänsä ja kaksi entistä pääministeriä eivät pystyneet perustuslakiin selväsanaisesti kirjoitettuun ratkaisuun, ja Vanhanenkin vasta melkein kaksi vaalikautta emmittyään.
Puoluejohtajat saavat aivan erityisen huonot tyylipisteet. Vuoden 2009 jouluun asti he hurskastelivat, että presidentiltä ei tietenkään saa riistää lautasta unionin päivällispöydässä, koska kansa niin pitää presidenteistä ja nämä viihtyvät niin mainiosti paremmissa piireissä. Perustuslaille he viittasivat iloisesti kintaalla.
Sitten kun eroava pääministeri oli tehnyt itsestään selvän ratkaisun, puoluejohtajien katras alkoi kuorossa todistaa, että mikään muu ei tietenkään ole mahdollista.
Koko unionijäsenyyden ajan voimassa olleen perustuslakisäädöksen mukana on nyt eletty vuosi. Maalima ei romahtanut. Presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, kuten ennenkin. Pääministeri johtaa hallitusta eduskunnan luottamuksen varassa, kuten ennenkin. Unioniasiat hoidetaan toisin kuin ennen, mutta perustuslain mukaisesti. Elämä jatkuu
Perustuslakiuudistuksen farssimaiset kuviot eivät kuitenkaan loppuneet tähän ratkaisuun. Unioniasioiden hoitoa ei tarvinnut enää täsmentää, mutta perustuslain parlamentaarinen puhdaslinjaisuus haluttiin vielä varmistaa. Tämä pohjustettiin Christoffer Taxellin johtamassa komiteassa, jonka suositusten mukainen perustuslain muutosesitys on nyt ratkaisuvaiheessa eduskunnassa.
Ehdolla oleva lakiteksti määrittelee, miten toimitaan jos presidentin ja hallituksen välille syntyy sovittamaton ulkopoliittinen erimielisyys. Se ratkaistaan parlamentarismin mukaisesti, siis eduskunnassa. Asetelma on sama kuin aina ennenkin. Äärimmäisessä tilanteessa eduskunta voittaa aina presidentin. Niin pitää demokratiassa ollakin.
Laista tulee johdonmukaisesti ja linjakkaasti parlamentaarinen, mutta tämänkin osauudistuksen tyylipisteet ovat miinusmerkkisiä, vaikka molemmissa korjausliikkeissä lopputulos on järkevä.
Hallituksen lakiesityksen tullessa eduskuntaan sosiaalidemokraatit ottivat tomeran etukenon ja ilmoittivat että he nyt ainakaan eivät salli presidentin jyräämistä. Se oli todellista poliittisen historian ironiaa.
Sosiaalidemokraatit ovat sentään jo noin sata vuotta kaikkein johdonmukaisimmin puolustaneet parlamentarismia. He ovat lähes koko itsenäisyyden ajan arvostelleet perustuslakiin jo 1919 kirjoitettua kuninkaallista presidentinvaltaa.
Ja äkkiä he nyt sitten menivätkin poikkiteloin parlamentarismin toteuttamisen tielle ja ilmoittivat mahtipontisesti puolustavansa viimeiseen asti kansan rakastaman presidentti-instituution arvovaltaa. Tällainen mahtailu lähti kaikkein alkeellisimmasta poliittisesta selkäydinrefleksistä, joka saa opposition vastustamaan kaikkea mikä liikkuu, ja varsinkin jokaista hallituksen esitystä.
Viime vuoden viimeisinä poliittisina työpäivinä perustuslakiesitys nostettiin sitten ihan oikeasti pöydälle. Yllättäen ilmeni, että sosiaalidemokraatit ovatkin oikeastaan samaa mieltä kuin hallitus. Kunhan nyt kansan iloksi vaan vähän aikaa temppuilivat.
Kasvonsa pelastamiseksi sosiaalidemokraatit vaativat sovinnon hinnaksi, että presidentin ja hallituksen riita ratkaistaan eduskunnan täysistunnossa. Tämä operaatio ei lisännyt pätkääkään valtionpäämiehen valtaa, vaan siirsi sitä himpun verran hallitukselta eduskunnalle.
Muutos oli itse asiassa minimaalisen pieni, sillä ainakin enemmistöhallituksen oloissa lopputuloksen kannalta ei ole kovin suurta eroa sillä, sanooko viimeisen sanan hallitus vai eduskunta. Molemmissa tapauksissa se on pois presidentiltä.
Siirtäessään viime käden ratkaisuvallan eduskunnalle sosiaalidemokraatit toimivat perinteisen parlamentaarisen periaatelinjansa mukaisesti. Oli pelkkää populismia markkinoida sitä kuin se olisi presidentin vallan puolustamista. Jos perustuslakiuudistuksen viimeinen viilaus onnistuu joulun alla sovittujen askelmerkkien mukaisesti, lopputulos on mainio. Miksi siis tämä marmatus?
On kysymys politiikan tyylistä. Perustuslaki on demokratian kaikkein pyhin kirjoitus. Sitä pitää kohdella arvokkaasti silloinkin kun sitä muutetaan. Tässä uudistusprosessissa puoluejohtajat ja presidentit ovat kuitenkin koheltaneet kuin kysymys olisi mistä tahansa kylätien siltarummusta tai terveyskeskuksen pyörätelineestä.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.