Yksi sosiaali- ja terveydenhuollon uudistamisen tavoitteista on perusterveydenhuollon vahvistaminen. Toistaiseksi on hyvinkin auki, miten se voi tapahtua.
Taustaksi voisi muistella kunnanlääkäriaikaa. 1950–60-luvuilla kunnanlääkärit olivat arvostettuja osaajia eikä erikoissairaanhoito ollut juuri kummempaa kuin harvemmin vastaan tulevia diagnooseja ja toimenpiteitä. Lääninsairaaloita vasta rakenneltiin.
Perusterveydenhuoltoa arvostettiin vielä 1980-luvullakin: terveyskeskusten lääkäreiksi haluttiin, virkoihin oli hakijoita syrjäseutuja myöten. Sittemmin arvostus on romahtanut, ja siitä on syytetty milloin palkkaa tai työolosuhteita, milloin taas lääkäreiden nuoruutta, kokemattomuutta ja vaihtuvuutta.
Suomalaiset käyvät nykyisin terveyskeskuslääkärillä keskimäärin 1,2 kertaa vuodessa, mutta julkisen erikoissairaanhoidon lääkärillä 1,7 kertaa vuodessa. Kumpi onkaan se ”perus”?
On tosiasia, että nykysukupolvet arvostavat erilaisia asioita kuin 1970-luvulla työelämässä aloittaneet. 70-luvulla haettiin vakituista asettumista johonkin, hankittiin koti ja alettiin odottaa kunnioitettua kunnanlääkärin kutsumusta ja statusta. Pitkät työrupeamat ja työsuhteet olivat suorastaan kunnia-asia.
Tämän päivän nuori lääkäri tekee neljän kuukauden sijaisuuden, ottaa sitten vapaata ja kiertää maailman. Palattuaan hän tekee työjakson jossakin toisessa terveyskeskuksessa, ja kiertää sen jälkeen maailman toisinpäin. Rahan ja statuksen keräämisen sijasta nuori lääkäri arvostaa vapaa-aikaa, kokemuksia maailman eri puolilta ja kokemuksia myöskin erilaisista työyhteisöistä, joista aina tarttuu mukaan jotakin opittavaa.
Pätkittäinkin perusterveydenhuollossa toimiessaan paljon tietävä nuori lääkäri näkee terveyskeskusten todelliset mahdollisuudet hoitaa potilaita. Laboratorio toki pystyy ottamaan kaikkia mahdollisia tutkimuksia, mutta ultraäänitutkimuksen saa kolmen viikon kuluttua, magneettitutkimusta ei ollenkaan, tavallisia röntgenkuviakaan ei saa kaikkialla heti.
Jos potilaan kertoman, käsin ja stetoskoopilla tehdyn tutkimuksen sekä verikokeiden perusteella syntyy näkemys potilaan ongelmien syystä, sitä ei pysty varmistamaan mitenkään. Fiksu lääkäri tietää tietämyksensä rajat, eikä terveyskeskuskollegoilla ole tietoa yhtään enempää. Tarvitaan syvällisempää tietoa. Sitä löytyy vain juuri siihen asiaan perehtyneeltä erikoislääkäriltä.
Potilas pitää lähettää erikoissairaanhoitoon. Ja muutamien terveyskeskuskierrosten jälkeen myös nuori lääkäri lähtee erikoistumaan, syventämään tietojaan ja taitojaan jollakin erikoisalalla. Vastuullisen lääkärintyön tekeminen puutteellisella osaamisella ei tunnu hyvältä.
Siis olisiko syy perusterveydenhuollon heikkouteen itsessään lääketieteessä? Tieto sairauksista ja niiden hoitamisesta on sitten 1960–70 -lukujen kasvanut käsittämättömästi. Ei yksinkertaisesti voi olla sellaista kunnanlääkäriä, joka varmalla otteella hoitaisi kaikki sairaudet.
Jos sote-uudistuksella aiotaan oikeasti vahvistaa perusterveydenhuoltoa, se ei voi tapahtua ainakaan määräämällä uudet valmistuvat lääkärit terveyskeskuksiin. Se ei voi tapahtua niin, että yleislääkärit opetetaan tekemään ultraäänitutkimuksia tai suoliston tähystyksiä. Eikä niin, että terveyskeskusylilääkäri rajoittaa erikoissairaanhoitoon meneviä lähetteitä. Jotain voisi merkitä, jos perusterveydenhuoltoon muodollisesti sijoitetaan erikoislääkäreitä tulkitsemaan röntgenkuvauksia tai tekemään polven tähystyksiä.
Yksi avain on perusterveydenhuollon osaaminen. Pitää olla kokeneita lääkäreitä ja hoitajia, jotka – paitsi että tietävät paljon sairauksista – tuntevat myös erikoissairaanhoidon mahdollisuudet. Osaavat konsultoida turhia aprikoimatta erikoissairaanhoidon huippuosaajaa ja osaavat tehdä erikoislääkärille oikeat kysymykset. Mieluiten tietysti digitaalisesti ja viivytyksettä, mikä vaatii myös erikoissairaanhoidolta sellaista työjärjestystä, että vastaaja löytyy.
Hyvä esimerkki tästä on terveyskeskusten diabeteshoitajien ja spesialistin nettiyhteistyö.
Tämäkin jättää avoimeksi sen, miten näitä osaajia saadaan sinne perusterveydenhuoltoon. Osaamista voidaan parantaa kouluttamalla. Oppi menisi nykyistä massaluennointia paremmin perille bed-side -tyyppisesti: kunkin ”tapauksen” yhteydessä perusteellinen keskustelu erikoislääkärin kanssa vaihtoehdoista, diagnooseista ja hoitokeinoista.
Toinen avain on perusterveydenhuollon oma asenne ja työprosessit.
Soten tultua julkinen perusterveydenhuolto joutuu kilpailemaan potilaista ja sen myötä rahoituksesta. Hoitopaikkaansa valitsevat potilaat arvostavat varmasti saamaansa kohtelua, odotusaikoja, toiminnan sujuvuutta. Toki hoidon laatuakin, mutta sen objektiivinen mittaaminen ja tulosten välittäminen potilaille ei ole yksinkertaista.
Niilo Keränen on kansanedustaja (kesk.) ja lääkintöneuvos Taivalkoskelta.