Tasavallan presidentti Tarja Halonen nimitti viime viikolla korkeimman oikeuden presidentiksi Pauliine Koskelon. Hän on suurelle yleisölle täysin tuntematon nimi, missä ei sinänsä ole mitään erikoista. Hän on aiemmin toiminut asiantuntijatehtävissä, ja näkyvyyttä hänelle tulee uudessa virassa. Eläkkeelle jäävä Leif Sevón on tullut nimenä hyvinkin tutuksi.
Keskustelua on syntynyt siitä, syrjäytettiinkö valinnassa mahdollisesti toinen, ansioiltaan pätevämpi hakija. Kun valinnan perusteet eivät ole tiedossa, ulkopuolisten on mahdotonta asiaa arvioida. Siksi olisi oikein ja kohtuullista, että merkittävien nimityspäätösten perustelut julkistettaisiin säännönmukaisesti. Nyt niitä ei ole kerrottu.
Kansanedustaja Kimmo Sasi tarttui tähän Aamulehden haastattelussa keskiviikkona vaatimalla, että korkeimpien virkamiesten nimityksissä muutama papereiden perusteella pätevimmäksi arvioitu hakija kävisi asianomaisen valiokunnan kuultavana eduskunnassa. Sasin mielestä se ei vaikuttaisi presidentin nimitysoikeuteen, mutta lisäisi avoimuutta.
Ehdotuson elämälle vieras. Tällainen mutka vain lisäisi nimityksiin liittyvää byrokratiaa ja poliittisia intohimoja täysin tarpeettomasti. Sen sijaan tarve korkeiden virkanimitysten julkiseen perusteluun on todellinen ja asian merkitys korostuu, jos valintoja pidetään jollain tavoin kiistanalaisina, kuten nyt on käynyt.
Demokratiassa on vaikea hyväksyä menettelytapoja, joiden arviointi on jo lähtökohtaisesti mahdotonta. Nykykäytäntö tuo mieleen tsaarin ajat. Mikään ei estä presidentti Halosta julkistamasta päätöksensä perusteita jälkikäteen.