Lapsiin ja nuoriin asetetaan nykyään suuria odotuksia liian varhain. Asiat, jotka joillekin lapsille ovat innostavia haasteita, ovat toisille ylivoimaisia selvitettäviä.
Professori Liisa Keltikangas-Järvisen arviot suomalaislasten ja -nuorten tilanteesta pysäyttivät tiistaina ja keskiviikkona pidetyillä Oulun lastensuojelupäivillä. Soveltavan psykologian professorin mukaan tämän päivän lapset ja nuoret elävät kapasiteettinsa äärirajoilla, ja heiltä vaaditaan tiedollisella tasolla enemmän kuin he pystyvät kehityksensä perusteella käsittelemään.
Keltikangas-Järvisen mukaan meillä on myös kadotettu käsitys siitä, miten lapsi kasvaa ja minkä ikäisenä hän itsenäistyy. Syyksi tähän hän näkee sen, etteivät vanhemmat tunne lapsiaan ja näiden kehitystä, koska perheissä on yhteistä aikaa tätä nykyä vain muutama tunti päivässä.
Alallaan maan tunnetuimpiin asiantuntijoihin kuuluva professori toi kotien ohella esiin myös toisen tahon, jossa korjausta pitäisi hakea: päiväkodit ja koulut. Niiden toiminnan sisältöihin hän peräsi rajuja muutoksia. Nykyisellään niissä ei hänen mielestään oteta riittävästi huomioon kehityspsykologisia näkemyksiä.
Huoli lasten ja nuorten jaksamisesta ei ole uusi puheenaihe, mutta on tarpeen, että se palautetaan aika ajoin painavasti keskusteluun. Esimerkiksi suomalaisten koululaisten kautta maailmaa hämmästyttänyt menestys Pisa-tutkimuksissa synnyttää helposti kuvan, jonka mukaan lapsemme ja nuoremme ovat poikkeuksellisen jaksavia ja ikäisekseen kypsiä.
Varmasti suomalainen koulujärjestelmä onkin maailman parhaasta päästä, ja lasten lähtökohdat siinä mielessä vankat. Jokaiseen luokkaan tai päiväkotiryhmään mahtuu kuitenkin kirjo erilaisia yksilöitä. Jos yleiset vaatimukset nousevat liian korkeiksi, hitaammin kypsyvät putoavat väistämättä kyydistä.
Keltikangas-Järvisen mukaan yksilötason seuraamukset voivat olla näissä tapauksissa kovia. Erilaiset käytöshäiriöt johtavat yhä useammin nuoren sijoitukseen hoitokotiin tai -laitokseen. Tällainen tie tulee kaiken inhimillisen kärsimyksen ohella myös huomattavan kalliiksi.
Lastensuojelupäivillä nostettiin esiin niin ikään se kasvatukseen liittyvä ilmiö, joka on tätä nykyä helppo havaita: lapsiin kohdistuvat ankarat itsenäistymisvaatimukset. Jonkinlaiseksi ihannekuvaksi on noussut lapsityyppi, joka itsenäistyy mahdollisimman nopeasti. Sitä parempana pidetään, mitä nopeammin lapsi pärjää ilman vanhempien apua. Oulun tapahtuman viesti oli kuitenkin, että tällaiset odotukset tukahduttavat lapsen terveen kehityksen.
Suorastaan hätkähdyttävä oli arvio, jonka mukaan Suomi poikkeaa tässä suhteessa muista pohjoismaista. Meillä lapsi pakotetaan liian aikaisin itsenäistymään. On tärkeää miettiä, mistä tämä johtuu ja mitä asialle voidaan tehdä. Omin voimin ongelmistaan selviytyjiähän ihaillaan vanhastaan myös aikuisten maailmassa. Siksi muiden apuun ei turvata siinäkään vaiheessa, kun ehdottomasti pitäisi - ja tästä ilmiöstä on kautta aikain nähty surullisia seurauksia.
Suomalaisten opettajien ja varhaiskasvattajien koulutuksen ja tietämyksen taso kasvaa koko ajan. Näiden lisäksi tarvitaan myös herkkää vaistoa nähdä lasten ja nuorten jaksamisen rajat. Vanhempien taas on hyvä aika ajoin pysähtyä miettimään, asettavatko he lapsilleen liian kovat odotukset. Työelämän ankarassa kilpailussa omaksutut asenteet heijastetaan helposti omaan jälkikasvuun. Menestymistä aletaan korostaa jo siinä vaiheessa, kun tärkeintä olisi antaa vapaus kasvaa ja kypsyä niin kuin se luontaisesti tapahtuu.