Suomen evankelisluterilaista kirkkoa nakertaa yhdeltä laidalta maallistuminen ja toiselta tyytymättömyys laimeaksi väitettyyn hengellisyyteen tai löysään luterilaisuuteen. Kilpaileville uusille kirkkokunnille on kuitenkin vaikea luvata menestystä.
Suomen kirkollinen kenttä on vähittäisessä liikkeessä. Pikku-uutinen kertoi vastikään, että Suomen Luther-säätiön piiriin perustettiin helluntaina jälleen uusi jumalanpalvelusyhteisö, nyt Poriin. Luther-säätiö on viime vuosikymmenen lopussa syntynyt organisaatio, joka suurelle yleisölle tuli tunnetuksi vuoden 2004 ehtoolliskohusta. Tuolloinhan säätiön messuun Helsingissä tullut piispa Eero Huovinen sai kehotuksen pysyä poissa ehtoolliselta, koska piispan opilliset näkemykset eivät menneet yksiin säätiön linjausten kanssa. Lähinnä kysymys oli siitä, että Huovinen vihkii naisia papeiksi.
Nyt säätiöllä on jo puolentoistakymmentä jumalanpalvelusyhteisöä eri puolilla maata, Oulussakin. Sen naispapittomia jumalanpalveluksia toimittavat Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta eläkkeelle jääneet tai eronneet miespapit taikka Ruotsin niin sanotusta lähetyshiippakunnasta pappisvihkimyksen hakeneet nuoret pastorit.
Säätiö korostaa toimivansa evankelisluterilaisen kirkon sisällä, mutta sen asema kirkossa on kaikkea muuta kuin tukeva. Säätiön uudet pastorit eivät ole kansankirkon pappeja, koska heiltä puuttuu kirkon pappisvihkimys, ja maan luterilaiset seurakunnat enää anna säätiön käyttöön edes jumalanpalvelustiloja. Oulussa toimiva Timoteus-yhteisö esimerkiksi kokoontuu messuihinsa adventtikirkkoon.
Luther-säätiö ilmoittaa toimintansa perustuvan Raamattuun ja sitä "oikein selittäviin luterilaisiin tunnustuskirjoihin". Luterilaista puhdasoppisuutta tai "vanhaluterilaisuutta" korostavien linjausten pohjalta maassa toimii muitakin yhteisöjä, muutama vanha ja jokunen uudempi. Luther-säätiöstä ne erottaa se, että nämä jälkimmäiset ovat pyyhkineet kansankirkon hiekan jaloistaan ja toimivat itsenäisinä uskonnollisina yhdyskuntina.
Kylmien jäsenlukujen perusteella evankelisluterilaisen kirkon ulkopuolelle jättäytyminen ei ole ollut menestyksekäs ratkaisu. Pari luterilaista ryhmittymää erosi kirkosta jo 1920-luvulla, ja ne kummatkin ovat jääneet muutaman sadan jäsenen yhteisöiksi. Kovin vetovoimaisia eivät myöskään ole olleet viime vuosien uudet protestiyhteisöt. Suomen vanhaluterilainen seurakunta eli viisi vuotta ja hajosi. Luterilainen kotiseurakunta -nimisestä yhteisöstä ei löydy enää edes yhteystietoja. Parinkymmenen jäsenen yhdyskunnaksi on jäänyt myös vuonna 2004 perustettu puhdasoppisuuden puolustaja, Haukiputaallakin toimintaa järjestävä Suomen luterilainen tunnustuskirkko.
Arvattavasti toimintaansa jatkavien yhteisöjen vastaus jäsenlukujen pienuutta ihmetteleville on, ettei tärkeintä olekaan jäsenmäärän suuruus vaan jokin muu, ehkä riippumattomuus, ehkä vahvempi yhteisöllisyys, ehkä mahdollisuus pitää oppi puhtaana ekumenian turmiolliseksi koetulta vaikutukselta tai maallistumiselta.
Niin tai näin, arkitodellisuus kuitenkin osoittaa, että uuden uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen on hyppy epävarmuuteen. Jos Luther-säätiö jättäisi evankelisluterilaisen kirkon, kuinka moni sen jumalanpalveluksissa nyt käyvä rivijäsen tekisi saman ratkaisun? Mahdotonta tietää etukäteen, mutta todennäköisesti vain osa. Tämä lienee ainakin osasyy siihen, miksi tuo hyppy on jäänyt tekemättä.
Epävarmuutta ei sen sijaan tunnu pelkäävän karismaattisen Nokia Mission johtaja Markku Koivisto, jolta Tampereen tuomiokapituli vastikään vei luterilaisen kirkon pappisoikeudet puoleksi vuodeksi. Äänestyksessä syntyneen päätöksen perusteenahan oli tuomiokapitulin näkemä kirkon tunnustuksen vastainen toiminta.
Päätöksen jälkeen Koivisto antoi tiedotteen, jonka mukaan uuden kirkkokunnan perustamiseen tähtääviin toimiin ollaan ryhtymässä. Saman ilmoituksen mukaan "kirkkokunta tulee rakentumaan luterilaisen uskonpuhdistuksen perustalle, mutta se tulee olemaan ekumeenisesti suuntautunut".
Jos Koivisto todella lähtee perustamaan omaa kirkkoa, hänellä on edessään tehtävä. jonka vaativuustaso lähenee ympyrän neliöintiä. Edessä on parikin hyvin hankalaa asiaa. Tähän mennessä Koiviston tiukasti johtaman Nokia Mission ei ole esimerkiksi tarvinnut ottaa siihen, onko oikea kristillinen perinne kastaa lapset vai onko raamatullisempaa käyttää aikuisten upotuskastetta. Tätä nykyä Nokia Mission kannattajissa ja vastuunkantajissa on ollut sekä luterilaisia eli lapsikasteen kannattajia että helluntailaisia, joille aikuiskaste on ehdottomasti ainoa oikea kastetapa. Tätä kannanottoa voisi tuskin enää väistää.
Samoin vaikeuksia voi tulla jäsenyyskysymyksessä. Sekä luterilainen kirkko että helluntaikirkko on tehnyt päätöksen, jonka mukaan niiden jäsenet eivät voi kuulua yhtäaikaa mihinkään toiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Monella Nokia Mission tukijalla olisi siksi edessä vaikea valinta siitä, mihin kirkkoon he vastaisuudessa haluavat kuulua. Rytinää voidaan lähivuosina nähdä tästä syystä paitsi luterilaisessa kirkossa ja helluntaikirkossa myös Nokia Mission piirissä.
***
Tuleva olympiaisäntä Kiina on pyrkinyt pitämään maan pimeitä puolia piilossa, mutta ei siinä ole onnistunut. Tieto siitä, että kisa-aiheisia matkamuistoja tekevät maassa lapset, on kuitenkin häpeäksi myös Kansainväliselle olympiakomitealle. Siihen klubiin kuulua nuoriakin ihmisiä. Toivottavasti edes heidän silmänsä nyt aukeavat.