Päättymässä oleva Ranskan puheenjohtajakausi on ollut tapahtumarikas ja kriisipainotteinen. Yksi Ranskan tavoitteista oli Lissabonin sopimuksen ratifiointien loppuun saattaminen tänä vuonna.
Ranska joutui kuitenkin jo ennen puheenjohtajuuttaan toteamaan mutkikkaan tilanteen; Irlannin kansa sanoi kesäkuussa ei uudelle perussopimukselle. Perussopimuksen voimaantulo vaatii kaikkien 27 jäsenmaan ratifioinnin, joten koko prosessi meni saman tien jäihin. Kaikesta amatöörimäisintä oli, ettei B-suunnitelmaa ollut olemassa. On todella noloa, ettei sopimuksen mahdollista torjumista oltu otettu huomioon, vaikka Irlanti on aiemminkin kansanäänestyksessä torjunut EU-sopimuksen.
Irlannin poliittinen johto ja EU-johtajat ansaitsivatkin näpäytyksen, koska eivät olleet viitsineet tehdä tarpeeksi työtä kertoakseen, mitä sopimus toisi tullessaan ja mitä ei. Ja erityisesti, mitä sopimuksen hylkääminen merkitsisi, sekä irlantilaisille itselleen että koko Euroopalle. Komission teettämän haastattelututkimuksen mukaan yleisin ei-äänen syy oli riittämättömänä pidetty tieto sopimuksen sisällöstä, ei siis niinkään epäluottamuslause EU:lle tai omalle hallitukselle.
Nyt puolen vuoden jälkeenkin, tilanne on auki. Irlannin pääministeri Brian Cowen aloitti viime viikolla EU-johtajien tapaamiset keskustellakseen tilanteesta ja torstaina alkavan EU-huippukokouksen on määrä käsitellä vaikeaa asiaa. Irlantilainen sisämarkkinakomissaari Charlie McCreevy totesi viime viikolla, että irlantilaisten "eitä" tulisi kunnioittaa. Kyllä, mutta mitä se tarkoittaa?
Että me kaikki jäämme elämään ikuisiksi ajoiksi Nizzan sopimuksen ehdoilla? Ettei EU pääse kehittämään päätöksentekoaan järkevämmäksi? Tai ettei EU koskaan saa yhtenäisempää ulkopolitiikkaa ja -hallintoa?
Tämä on väärin kaikkia kohtaan. Nyt tulevat meppiehdokkaat käyvät vaalitaistoon tilanteessa, jota voisi luokitella vaikka "institutionaaliseksi limboksi", kuten Ruotsin EU-ministeri, ystäväni Cecilia Malmström asiaa kuvaili. Nyt myös unionin laajentuminen on vaarassa sillä ainakin Ranska ja Saksa ovat ilmaisseet, ettei unioni laajene ennen kuin uusi perussopimus on voimassa -- käytännössä jo jäsenyysneuvottelujen loppusuoralla oleva Kroatia saa kylmää vettä niskaansa. Kysymys komission tulevasta kokoonpanosta on auki. Moni asia siis odottaa vastausta ja aika on kulumassa umpeen.
Todennäköisesti Irlanti järjestää uuden kansanäänestyksen sillä ehdolla, että maa saa tiettyjä vaatimuksiaan läpi. Irlannin vaatimuslistalla lienevät ainakin, ettei verotukseen ja perhepolitiikkaan kosketa ja että maan puolueettomuuspolitiikkaa kunnioitetaan. Lisäksi Irlannin omaa komissaaria ei saa viedä.
Jokainen maa on joutunut tekemään kompromisseja. On arroganttia kuvitella, että yksittäinen maa noin neljän miljoonan kansalaisella pystyy sanelemaan ehdot puolelle miljardille muulle eurooppalaiselle. Jos Irlantia ei kiinnosta olla muiden kanssa samassa veneessä, pääsee veneestä aina poiskin. Nyt kuitenkin EU on umpikujassa ja sen on siis pakko suostua kiristykseen, mikä tuskin lisää kumppanuushenkeä EU-maitten keskuudessa.
EU tarvitsisi nyt päinvastaisia toimia jäsenmailta; lisää tiimihenkeä ja eurooppalaisuutta. Vähemmän kansallisintoa ja vetämistä kotiin päin. Koko hommastahan ei tule mitään, jos kaikki tuijottavat vain omaa napaansa. Koko Euroopan integraation ideana on, että yhdessä olemme vahvempia. Nyt kehitys näyttää päinvastaiselta ja euroskeptisten kannatuksen vaan ennustetaan kasvavan.
Mielestäni Irlannin tulisi nyt äänestää, millaisen EU-suhteen se haluaa. Jos kansa äänestää uudelleen ei, Irlanti voi jättäytyä pois kelkasta. Se olisi ainakin kansanvallan mukaista ja reilua myös muille eurooppalaisille, jotka taas haluavat kulkea yhteistä tietä eteenpäin. Ongelmallista on kuitenkin, etteivät irlantilaiset siis vastusta itse EU:ta -- ei-äänen jättäneistä 80 prosenttia kannatti Irlannin EU-jäsenyyttä.
Lisäongelman tuo myös uuden kansanäänestyksen tuoma viesti -- että kansa äänesti väärin ensimmäisellä kerralla. Tämä vain lisää kansalaisten epäluottamusta EU:ta ja sen päättäjiä kohtaan, mikä ei todellakaan ole toivottavaa. EU:n tulee vain hyväksyä, että kaikki sen kansalaiset eivät halua unionin kehittyvän tiettyyn suuntaan. EU on kansanvallan vankina, samalla kun se yrittää tehdä maanosasta entistä enemmän kansanvaltaisen. Tämä on yksi unionin suurimpia dilemmoja tällä hetkellä.
Ehkä viime vuosien epäonnistunut värkkääminen perussopimusten kanssa kertoo karua kieltään siitä, että jatkossa tällaisten sopimusten aika on ohi. Itsekin näkisin mielelläni selkeän ja yhteenkokoavan perustuslaillisen sopimuksen vielä toteutuvan. Mutta realiteetit saattavat viedä kehitystä täysin eri suuntaan ja pakottanevat meidät siirtymään politiikkasektorikohtaisiin pienempiin sopimuksiin, joihin osallistumisesta jokainen jäsenmaa sitten päättää ad hoc -periaatteella ja jonkun poisjäänti ei haittaa sopimuksen voimaantuloa.
Ikävää on, että tämä kehityspiirre varmasti hajottaisi unionia sisältäpäin. Olisi hienoa, jos kaikki eurooppalaiset maat olisivat saman perussopimuksen piirissä, käyttäisivät euroa valuuttana ja kehittäisivät yhdessä puolustuspolitiikkaansa. Elämme kuitenkin realiteettien maailmassa, jossa välillä on annettava periksi joistain unelmista. Ainakin hetkeksi.
Kirjoittaja on oululainen EU-parlamentaarikko (kok.).