Kun Oulun kaupunginteatterin esirippu nousee tulevana torstai-iltana jälleen yhden uuden ensi-illan, Christoph Willibald Gluckin
Katsojan eteen avautuu hyvin minimalistinen kuva: muutamia suuria kivenlohkareita sekä vesiallas. Miten yksinkertaista!
Savua, vettä, valoa
"Lavastusta on yksinkertaistettu paljon siitä, mitä ensin suunnittelin", lavastaja Maija Tuorila kertoo.
Hän on joutunut työnsä edetessä todistamaan jälleen kerran, kuinka paljon hankalampaa on tehdä "vähän" kuin "paljon".
"Valoilla on tehty tällä kertaa enemmän." Runsas tyhjä tila on ollut melkoinen haaste valaistuksen suunnitelleelle Jukka Kyllöselle, Tuorila huomauttaa.
"Myös savua käytetään paljon. Ripustuksia poistettiin ja niiden tilalle tarvittiin joku pinta."
Vesiallas valtaa lähes puolet pyörivästä näyttämöstä. "Vesi on elämän peruselementti", toteaa ohjaaja altaan funktiosta.
Vaikka veden määrä sinänsä ei ole suuren suuri, se on kuitenkin aiheuttanut kiperiä käytännön ongelmia. Esimerkiksi kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa pohdittiin ankarasti, millaiset jalkineet altaassa on oltava. Veden ja pohjamuovin yhdistelmä näet osoittautui liukkaaksi.
Toinen huoli on, miten vedessä taretaan. Vain altaan pohjan peittävä vesi laitetaan lämmitettynä, mutta se jäähtyy nopeasti.
Kolme asua kuorolle
Oulun-versiossa näyttämöllä on vain tämä yksi kuva. "Oopperan tekstissä kuvia on viisi erilaista", pukusuunnittelija Pasi Räbinä toteaa. Tämä on asettanut myös hänet suurien haasteiden eteen.
"Työtä on tehty kohti veistoksellista ja maalauksellista minimalismia", Räbinä luonnehtii.
Vaikka näyttämökuvia on vain yksi, asuja on useampia. Esimerkiksi kuorolle, jossa on laulajia Cassiopeiasta ja Tuiran kamarikuorosta, Räbinä on suunnitellut kolme asua, kullekin 24 kuorolaiselle.
"Kuoron osuus on merkittävä", Räbinä kertoo. Erityisen tärkeä huomio suunnittelijan onkin tullut panna käytettäviin materiaaleihin. Kuoro kun ei ole staattinen elementti esitystä.
Tanssin liikekieli on ohjaaja Leena Saloselle tärkeä ilmaisumuoto oopperakokonaisuudessa. Tämä merkitsee myös sitä, että kuoro saa yleensä tulkittavakseen myös muuta kuin musiikkia. Niin nytkin.
"Materiaalien on mahdollistettava liikkeet. Niiden on joustettava, mutta toisaalta ne eivät saa liikkua, kun laulaja on paikoillaan", Pasi Räbinä selvittää. "Sekään ei ole ihan sama, mihin kohtaan sauman ompelee. Sitä ei saa erottaa."
Organza, sideharso ja trikoo - siinä Räbinän resepti!
Surun kauneus
Gluckin Orfeus ja Eurydike on kulkenut ohjaaja Leena Salosen mukana yli kaksikymmentä vuotta. Hän on kuunnellut sen musiikkia, kiintynyt siihen, ja odottanut, milloin aika olisi sille sopiva.
"Gluckin oopperalle oli hyvä tila nyt, kun edellinen produktio Hoffmannin kertomukset oli iso ja toisen typpinen", Salonen kertoo.
Hoffmanissa mukana olleet nuoret naissolistit Virpi Räisänen-Midth ja Hanna-Leena Haapamäki olivat osasyy, vankka sellainen, siihen että Orfeus ja Eurydike tuli ohjelmaan tälle kevättä. Salonen sanoo miettineensä edellisen yhteistyön aikana, mistä löytyisi teos, johon saisi molemmat mukaan. Vastaus löytyikin läheltä.
Gluckin musiikki lumo vaikuttaa tarttuneen ohjaajasta muuhunkin työryhmään. Pasi Räbinä kertoo musiikin olleen iso innoittaja suunnittelutyössä. "Musiikki on niin hämmästyttävää: miten murhe ja suru voivatkin kuulostaa ilolta ja valolta."
Gluck onkin tehnyt yllättäviä ratkaisuja: esimerkiksi oopperan tunnetuin aaria, Orfeuksen aaria jossa hän valittaa epätoivoaan, on kirjoitettu C-duuriin.
"Surukin on kauneutta", Leena Salonen toteaa ja sanoo pyrkineensä korostamaan tätä ohjauksellaan. "Lohtu. Haluan jättää katsojalle lohdun. Antaa uskon", hän lausahtaa.