Pertti Neumann kokee yhä ole­van­sa haa­vei­luun tai­pu­vai­nen pik­ku­poi­ka – "Lä­hin­nä ajat­te­len vain, kuinka nastaa ja helppoa elämä silloin oli"

Pertti Neumann kokee, että julkisuus on kohdellut häntä kaiken kaikkiaan aika hyvin. "Joitakin ylilyöntejä on tietysti tullut, mutta en minäkään ole helppolukuisimmasta päästä. Ylipäätään olen kiitollinen, että minua ja tekemisiäni huomioidaan."

Kuva: Antti Aimo-Koivisto

Dingon laulaja ja lauluntekijä viettää 60-vuotissyntymäpäiviään.

Kuva: Antti Aimo-Koivisto

On vaikea uskoa, että mies, jonka yksi suomalaissukupolvi muistaa ikuisesti meikattuna, valkopehkoisena ja sifonkihuiveja liehuvana, täyttää 60 vuotta. Vaikeaa se on välillä miehelle itselleenkin.

– Vaikka fysiikan laille ei voi mitään, peliä ei ole vielä pelattu, Pertti Neumann hymyilee.

Syntymäpäivän kunniaksi Warner julkaisee tuplajuhlalevyn. 12. lokakuuta luvassa on myös juhlakonsertti Savoy-teatterissa. Neumann esiintyy siellä sekä soolona että osana Dingoa.

– Minulla on energinen olo. Ajatus on selkeä. Olen vähän kuin pikkupoika, joka helposti tylsistyy, jos ei ole mitään tekemistä.

Hän on huomannut iän myötä tarkkailevansa entistä enemmän, mitä ympärillä tapahtuu.

– Vaistoan asioita nopeammin kuin ennen. En rukoile enkä ole harras ihminen, mutta kyllä minä Jumalaa osaan kiittää onnistuneista päivistä. Siinä ei mitään häviä.

1990-luvun alussa Dingon jälkimainingeissa Neumann halusi pois Suomesta. Hän päätyi rakastamaansa Lontooseen, Merimieskirkkoon ja sen sakastin vieressä sijaitsevaan ahtaaseen yksiöön.

– Kirjoittelin kolumneja Suosikkiin ja esiinnyin kirkon tilaisuuksissa. Minua pyydettiin myös oppaaksi esimerkiksi Cambridgeen ja Oxfordiin suuntautuneille reissuille. Aika pian ne retket alkoivat täyttyä nuorista suomalaisnaisista.

Läheinen suhde Lontooseen, Britteihin ja Irlantiin juontaa juurensa 1970-luvun merimiesvuosista. Merimieskirkkoaikoina syntyi myös Neumannin ensimmäinen sooloalbumi Albion, jossa kaikuvat brittifolkin ja irlantilaisen perinnemusiikin sävyt.

– Brittiläinen ja irlantilainen maaseutu puhuttelevat minua. Niissä maisemissa aika pysähtyy ja jopa tuoksut tuntuvat tutuilta. Arvostan myös brittiläistä tapakulttuuria.

Irlanti-suhde toi Neumannille vuonna 1986 maan suurlähettilään luovuttaman Pro Eire-kunniamerkin, jonka yhteydessä hänelle tarjottiin jopa Irlannin kansalaisuutta.

– Romantikko kun olen, jossain vaiheessa haaveilin pienestä kivimajasta, parista lampaasta ja koirasta jossakin Irlannin maaseudulla.

Neumann kuvailee itseään herkäksi, mutta Dingo-nostalgikoksi hän ei ole alkanut.

– En koe tarpeelliseksi lukea vanhoja lehtijuttuja, jotka äidillä ja pikkusysterillä kyllä ovat arkistoituina. Silti välillä tulee mieleen filmintarkkoja flashbackeja niiltä vuosilta. Lähinnä ajattelen vain, kuinka nastaa ja helppoa elämä silloin oli.

Dingo nousi vuosien 1984 ja 1986 välillä Suomen kaikkien aikojen suosituimmaksi bändiksi. Porilaispojat aiheuttivat hysterian, joka kirjaimellisesti repi maan tanssilavoja liitoksistaan ja pyörrytti tuhansia tyttöjä. Eivätkä Dingon hitit ole hiljenneet vieläkään levyillä, joita myytiin puolisen miljoonaa.

Neumann laskeskelee vetäneensä yli 5 000 keikkaa.

– Jos haluaa lähteä lavalta elävänä, Autiotalo on soitettava joka kerta.

Neumann on kuvannut tarkkaan 15-vuotiaana aloittamansa merimiesvuodet ja Dingo-hysterian hulluuden kirjassaan Tähti ja meripoika, joka ilmestyi vuonna 1992.

– Kirjoitin koko kirjan käsin ruutupaperille viidellä eri rahtialuksella. Palattuani vein paperipinon sellaisenaan Otavaan. Sellaisena se painettiinkin.

Vaikka valtameret ovat viime vuosikymmeninä jääneet vähemmälle seilaamiselle, meren rannalla Neumannin on aina saatava asua.

– Meri on kunnioitusta herättävä, arvaamaton kaveri. Se on osa minua. Heti huomaan, jos se ei ole lähellä.

Elämänmittainen idoli mukana uudessa Neumann-biisissä

Pertti Neumann on täynnä intoa. 60-vuotispäivänsä kynnyksellä muusikon pää pursuaa ideoita ja odotusta.

Kuluneen kesän aikana on pitkän tauon jälkeen purkitettu kaksi Neumann-biisiä: Toukokuun vihreät yöt sekäMerlin ja minä, molemmat alusta loppuun omaa käsialaa.

Ensin mainittu on kymmenien Dingo-klassikoiden tekijälle ehkä tärkein biisi ikinä, koska sen tekemiseen on osallistunut italialainen Angelo Branduardi.

– Löysin Branduardin joskus 1970-luvun puolivälissä, ja minulla oli vaihe, jolloin en kuunnellut mitään muuta. Hän on kulkenut elämässäni siitä saakka ehkä suurimpana idolinani.

Neumann kuvailee Branduardia mystikoksi, jonka musiikki on ”klassista folkia ja progepoppia”. Seitsemänkymppinen mies keikkailee edelleen ja on kotimaassaan arvostettu taiteilija.

Biisintekoprosessi Neumannilla on edelleen sama kuin Dingo-aikoina: sanat ja sävel syntyvät yhdessä.

– Kesäkuussa tein ihan random-liikkeen ja lähetin Branduardille viestin Facebookin kautta. Kerroin itsestäni ja että haluaisin hänet mukaan uuteen biisiini. Sain samana päivänä vastauksen hänen some-manageriltaan, joka aloitti, että ”Dear Maestro, olemme kuulleet sinusta”.

Viesti artistilta itseltään tuli nopeasti, ja hetkessä yhteistyö oli sovittu. Biisitiedostot siirtyivät Italiaan, ja artistien tuottajat viimeistelivät osuuden, jossa Branduardi sekä soittaa viulua että laulaa.

– Fiilis oli täysin surrealistinen, ja asia herkistää minut edelleen. Jos tämä olisi tapahtunut 80-luvulla, olisin varmasti pyörtynyt, Neumann myhäilee.

Biisintekoprosessi Neumannilla on edelleen sama kuin Dingo-aikoina: sanat ja sävel syntyvät yhdessä. Jos kitaralla tapailtu melodia ja mieleen painettu teksti eivät ole viikon päässä muistissa, biisi ei ole julkaisemisen arvoinen.