Puolueen ohjelmajulistukset sisältävät lupauksia melkein kaikesta melkein kaikille. Puolet sisällöstä on jo muiden ohjelmissa, ja toisella puolella on yhtä paljon merkitystä kuin on reiällä donitsissa.
Perussuomalaisten tulevasta eurovaalimenestyksestä tuntuu maassa vallitsevan liikuttava yksimielisyys. Miltei tuppaa unohtumaan sellainen pikkuasia kuin itse vaalit. Yhtään ääntä ei ole jaettu eikä yhtään meppiä valittu. Siitä huolimatta persujen puheenjohtajaa Timo Soinia juhlitaan jo nyt ääniharavana.
EU-vaalien suurin huoli tuntuu olevan siinä, että liian harvojen pelätään vaivautuvan ääniuurnille, ja niistä liian harvoista liian monen pelätään äänestävän Soinia.
Kyllä suomalaisten Eurooppa-murheet ovat sitten lokoisia.
Persujen kaltainen kansanliike puhkeaa Suomessa kukkaan pari kertaa vuosisadassa. Maaseudun autioitumisen myötä 1960-70-luvuilla suuret puolueet kääntyivät hiukan liian nopeasti hakemaan äänestäjiä kaupunkeihin muuttaneista maalaisista ja haja-asutusalueet jäivät huomiotta.
Veikko Vennamon protestiliikkeelle tuli tilaa. Kannatus koki huippunsa vuoden 1970 vaaleissa. Kaikki "roknoosit" menivät uusiksi, kun Suomen maaseudun puolue tunki itsensä eduskuntaan 18 edustajan voimalla.
Sen jälkeen SMP:lle kävi kalpaten. Puolue ei kestänyt menestystä vaan hajosi, ja Vennamon karismaattisen hahmon väistyttyä pojalta Pekalta kiskottiin poliittiset hampaat istuttamalla tätä ensin hallituksessa ja sitten postilaitoksen johtajana. SMP kuoli, kun sen edustajat muuttuivat häpeilemättömiksi herroiksi.
Timo Soinissa on paljon Veikko Vennamoa, eikä hän sitä itsekään kiellä. Maisterisjätkä-kirjassa hän myöntää sekä pelänneensä että palvoneensa Veikkoa, jonka vieteri tuntui olevan omilleen paljon lyhyempi kuin monikaan sisäpiirin ulkopuolella tiesi.
Itse asiassa kirjasta saa käsityksen, ettei Veikko Vennamo ollut mitenkään helppo ihminen, ei ainakaan sellainen, jota hänen peruskannattajansa niin kiihkeästi ihailivat ja johon jopa samaistuivat.
Myös perussuomalaisissa on liikkeenä paljon SMP:tä. Puolue luo mielikuvaa olemisesta unohdetun kansan asialla, sen joka ei paljon tienaa, joka ei eurooppalaisuudesta paljon perusta, eikä tahdo mahtua oikein kunnolla minkään muun puolueen asialistalle. Keskustan haparointi sen välillä, onko jo kaupunkilaisten puolue vai edelleen maaseudun asukkaiden puolue, on tehnyt tällä kertaa tilaa Soinille ja kumppaneille.
Ja aivan samalla tavalla kuin SMP:lle myös perussuomalaisille käy lopulta kalpaten. Puolueen kannatuksen nousu johtaa sen vielä hallitukseen, jolloin pitäisi lunastaa annettuja lupauksia. Yksi niistä on pitkälle viety vakuutus Suomen irrottamisesta Euroopan unionista, joka on lupauksena paitsi katteeton myös typerä.
Mieleen tulee Urpo Leppänen työministerinä. Hänen piti poistaa työttömyys kuudessa kuukaudessa. Se sentään oli 1980-luvulla helpompaa kuin Suomen irrottaminen EU:sta 2000-luvulla.
Eikä sekään ole ihan poissuljettu ajatus, että persuista irtoaa Jussi Halla-ahon radikalismia myötäilevä siipi, joka ammentaa kannatuksensa varsin peittelemättömästi rasismista.
Vallankumous on aina syönyt lapsensa. Tällä kertaa saattaa mennä myös isä pesuveden mukana.
Persut pärjäävät median kanssa valtavan hyvin. Soini on leimattu jonkinlaiseksi politiikan Robin Hoodiksi, jonka iloiset veikot, eivät Sherwoodin vaan Suomen metsistä, palauttavat maahan siltä riistetyn oikeudenmukaisuuden.
Kyse on aikamoisesta harhasta. Puolueen ohjelmajulistukset sisältävät lupauksia melkein kaikesta melkein kaikille. Puolet sisällöstä on jo muiden puolueiden ohjelmissa, ja toisella puolella on yhtä paljon merkitystä kuin on reiällä donitsissa.
Perussuomalaiset ei ole mikään oikea vaihtoehto. Se ei ole sitä ulkopoliittisesti, talouspoliittisesti, energiapoliittisesti, sosiaalipoliittisesti eikä oikeastaan edes aluepoliittisesti. Miksikö? Koska valtaan päästessään sen pitäisi vaihtaa otteensa populismista realismiksi.
Esimerkiksi ydinenergian vastustuksessaan puolue toimii juuri päinvastoin kuin sen oletetun äänestäjäkunnan edut kulkevat. Ydinvoima on edelleen paras tapa tuottaa halpaa sähköä myös pienituloisille suomalaisille.
Perussuomalaisten suosion pitääkin aiheuttaa vanhoissa puolueissa värinää. Persujen kannatus nimittäin kertoo siitä, ettei suurpuolueilla ole oikeasti ollut aikaa tutkailla kansan tuntoja. Kokoomuksen 23 prosentin kannatuksessa on paljon Korva-kampanjan osinkoja.
Eivät ihmiset turuilla ja toreilla odota maailman muuttuvan paremmaksi kertalaakista. Sekin riittää, että kelloon vilkuilematta katsoo vähän aikaa silmiin ja osoittaa ymmärtäneensä saamansa viestin ja vastaa siihen edes jotakin. Tässä Soini on hyvä. Hänen leppoisa olemuksensa ja hyvä suuvärkkinsä piinaavat suuria puolueita juuri siksi, että hän tuntuu olevan aina läsnä.
***
Keskusta pyrkii eurovaaleissa menestykseen presidentti Urho Kekkoseen viittaavalla Urhous-kampanjalla. Nimellä on riskinsä. Kirjoitusvirheitä pitää välttää. Väärään paikkaan solahtanut p-kirjain muuttaa kerralla koko kampanjan luonteen.