Tukkas oranssi ja musta, housunlahkeessasi kusta -näyttely Pohjoisen
Valokuvakeskuksen Kummigalleriassa Oulussa 27.2.-21.3.
Betoninharmaassa valokuvassa pari pulua nokkii kalmankeltaista oksennuslammikkoa. Tällaista taidetta kovin moni tuskin ostaisi olohuoneensa seinälle. Tuleekohan kuvataideopiskelija Mari Aaltoselle vielä paineita kaupalliseen kompromissiin, varsinkin kun hän aikoo elää kokopäiväisenä taiteilijana?
"Ei varmasti. Teen semmoista, mitä tykkään tehdä ja mistä mulle tulee hyvä mieli. Kyllähän olisin voinut jo ruveta tekemään helppoja teoksia ja opetella studiokuvaamisen kunnolla... Ei, ei, ei - en käännä takkiani."
"Mulla on suunnitelma. Mieheni [kuvataiteilija-sarjakuvapiirtäjä Pekko Rinkinen] kanssa ajateltiin muuttaa metsään. Joku omakotitalo jos saataisiin vuokralle ja saataisiin molemmille työhuoneet. Ja sitten vain taidetta tekemään ja työttömyyskorvauksia nostamaan."
Viimeistä lausetta säestää ironinen naurahdus. Aaltonen suhtautuu elämän ankeuteen ymmärryksellä ja uteliaasti.
"Mua kiinnostaa elämän perspuoli, maailma poseeraamisen ja lavastamisen takana. Tavallaan etsin totuutta, ja totuus voi olla karu tai surkea tai kaunis tai humoristinen. Ehkä mulla on tarve tehdä tällaista vastapainona median ja mainosmaailman silotelluille photoshop-poseerauksille ja sille, mitä televisio ja lehdet meille syöttävät. Niissä näytetään ihmisistä tietyt... etupuolet."
Kohta Aaltosen kuvaamiin perspuoliin voi tutustua hänen näyttelyssään "Tukkas oranssi ja musta, housunlahkeessasi kusta". Nimi, kuten myös vastavirtaan kulkeminen, herättää mielikuvan punk-kulttuurin vaikutuspiirissä elävästä taiteilijasta.
"Mulla on paljon kavereita, jotka ovat punkkareita, ja paljon kavereita, jotka ovat ns. hippejä", Aaltonen vahvistaa. Punk-estetiikasta puhuminen olisi kuitenkin liian lokeroivaa.
"Ehkä olen haukannut palan sieltä, palan täältä. En osaisi sanoa, että olen punkkari, vaikka toisista ehkä joskus siltä vaikutankin."
Joka tapauksessa ystäväpiirillä on ollut suuri merkitys elämän perspuoliin tutustumisessa. Joukossa on "paljon nuoria työttömiä, sosiaalipummeja ja päihdeongelmaisia, jotka elävät köyhyysrajan alapuolella".
"Ei ole poissuljettua, että kuvaisin joskus dokumenttielokuvankin."
Ei Aaltosen näyttely silti mitään sosiaalireportaasia ole, saati yhteiskunnallista julistusta. "Vaikka kaikkea voi tietysti sanoa yhteiskunnalliseksi", hän toteaa. "Yhteiskunnallisesti olisi tosi tärkeää kuunnella myös karheampia ääniä."
Kuvien yhteistä nimittäjää on kuitenkin etsittävä vaikeasti määriteltävästä tunnelmasta.
"Ehkä se on joku hauraus tai ontuva kauneus, herkkä hetki."
Kauneus. Outo sana oksennusta syövien pulujen yhteydessä.
"Mun mielestä elämässä on pimeitä ja valoisia puolia, ja molemmat ovat tavallaan kauniita. Ne eivät sulje toisiaan pois", Aaltonen perustelee ja lisää, että kyse on myös mustasta huumorista.
"Yksi näyttelyn valokuvista on otettu Oulussa. Siinä on tyttö pukeutuneena viinipönikäksi mainosmielessä. Kysyin, saanko ottaa kuvan, ja hän hymyilee siinä mulle. Se oli surkuhupaisa tilanne... jotenkin huvittava ja samalla surkea", hän havainnollistaa.
"Tykkään dokumenttielokuvista, kuten John Websterin Pölynimurikauppiaista ja [Susanna Helken ja Virpi Suutarin] Joutilaista. Niissä on samaa huumoria, mitä tavoittelen."
Perspuolien ikuistamista varten Aaltosella kulkee aina pokkarikamera mukana. Sillä syntyvä spontaani ja karhea jälki voidaan lukea ns. snapshot-estetiikaksi, jota maailmalla edustaa esimerkiksi Wolfgang Tillmans. Kuuluisista esikuvista ei kuitenkaan ole kyse: Aaltonen kertoo liukuneensa snapshotin suuntaan opiskelukavereiden vaikutuksesta. Näiden kanssa hänellä on myös neljän naisen performanssiryhmä Juurikasvu, joka on erikoistunut vaivaannuttavan pitkäkestoiseen hymyilyyn.
"Viimeksi me poseerattiin misseinä, hymyiltiin ja lopuksi kustiin housuun. Keväällä mennään Viroon performanssifestareille. Ne tilasivat kahden tunnin esityksen."
Eikä Aaltonen ole sulkenut mitään muutakaan ilmaisukeinoa pois. Keväällä valmistuvaan omakuva-aiheiseen päättötyöhön kuuluu lyhytelokuva, maalauksia sekä risu- ja roskaveistoksia.
Mutta entä jos taiteilijaura ei otakaan sujuakseen? Vastaus piilee nyt avattavan näyttelyn nimessä.
"Kerran teininä päädyin liftireissulla Saarijärvelle. Siellä tapasin Rente-nimisen nuorenmiehen, jolla oli tukka oranssi ja musta ja housunlahkeessa kusta. Rente sanoi, että jos ikinä palaan Saarijärvelle, se tulee asemalle vastaan ja ottaa mut vaimokseen. Olen pitänyt tätä aina takaporttina elämässä."