RC-taitolennokkien SM-osakilpailujen
kolmas päivä tänään 1.8. kello 10 Ahmosuon lentokentällä.
Ahmosuon lentokenttä Oulun Hangaskankaalla kylpee subtrooppisessa aamuhelteessä. Ohi lepattava perhonen istahtaa hetkeksi radio-ohjattavan taitolennokin siivelle. Isä ja poika häärivät toisen lennokin kimpussa. Edessä ovat idyllin ainekset.
"Ottaako Mikko ensilennon?" kysyy Esa Eirola, 56. Mikko Eirola, 29, ryypyttää sinivalkopunaisen harjoituskoneen, laittaa hehkun päälle ja pyöräyttää potkuria. Tuhatpäisen ampiaisparven mieleen tuova surina leikkaa kuumankosteaa ilmaa. Kaasua on hieman säädettävä. Isä pitelee lennokkia pojan näprätessä moottoria.
Sitten voidaankin siirtyä kiitotielle. Mikko Eirola tarttuu radio-ohjaimeen ja lähettää koneen ilmaan äkäisesti, lähes pystysuoraan. Isä asettuu poikansa taakse ja alkaa lukea vaimealla äänellä ohjeita:
"Top hat puolikierteellä... pystykäännös neljänneskierteellä... sitten se kylkilento seuraavana... puolikas käänteinen kuubalainen..."
Treenin alla on Ahmosuolla viikonvaihteessa pidettävän SM-osakilpailun taitolento-ohjelma. Isä toimii tottumuksesta nuotinlukijana, vaikka "näkyy Mikko osaavan nämä ulkoakin... Nyt meni tuulikorjaus oikein."
Tällä tavoin he ovat harjoitelleet kautta aikain. Ei Esa Eirola silti itseään poikansa valmentajaksi miellä, neuvonantajaksi korkeintaan. Hillitystä ja kiltin oloisesta miehestä tuskin äkseeraajaksi olisikaan. Sitä paitsi rauhallisuus on lennokkiharrastuksessa valttia.
"Eikö se ole air combatissakin Mikko niin, että jos innostuu liikaa, käy itselle huonosti?" isä tarkistaa.
"Niinpä", Mikko hymähtää. Hänen erikoisalaansa on air combat, lentotaistelu, jossa käytetään toisen maailmansodan aikaisia hävittäjiä mallintavia lennokkeja. Isän ja pojan välillä ei kuitenkaan käydä kovia mittelöitä, sillä edellinen on keskittynyt perinteiseen taitolentoon.
"Eikä niitä taida muutenkaan olla", Mikko toteaa. Tietty sukupolviasetelma on silti havaittavissa, sillä siinä missä taitolento vaatii malttia ja tarkkuutta, air combat on rämäpäisempi adrenaliinipitoinen laji. Vähän niin kuin isä soittaisi klassista ja poika rokkia.
Ja tuleehan Mikko Eirola joissain asioissa väistämättä jälkijunassa. "En varmaan koskaan päihitä isää rakentelussa. Huipputason taitolennokkien rakentaminen on niin haastavaa. Saa nähdä milloin teen ensimmäisen", kymmeniä air combat -lennokkeja väsännyt perillinen pohtii.
Rakentelu ja lennokkiharrastus käyvät käsi kädessä, sillä vaikka valmiilla lennokkisarjoilla voi periaatteessa pärjätä koko ikänsä, joutuu niissäkin liimaushommiin; maahansyöksyjä sattuu usein. Sellainen on uhkana juuri nyt, kun Esa Eirolan kilpailukoneen moottori sammuu heti nousukiidon jälkeen.
"Saattaa olla tulppa mennyt... oikutellut viime aikoina. Aika hyvin tulee liitämällä, toivottavasti perille saakka", hän puhelee ja ohjaa koneen hallittuun laskuun. Tipan linssiin tuovia haavereita ei parivaljakolle ole koskaan sattunut; sen sijaan isä muistelee mielihyvällä tapausta, jossa poika romutti kilpailijan lennokin.
"Englannissa air combatin eurocup-kisassa oli suihkukonetta jäljittelevä erittäin nopea kone, jota kukaan ei ollut saanut ajettua kiinni. Mikkohan ajoi sitä takaa niin pitkään, että kilpailija hätääntyi ja lensi koneen tonttiin, jolloin se hajosi säpäleiksi. Mikko pärjäsi ihan hyvin."
"Toinen oululainen tuli ykköseksi, minä kakkoseksi", takaa-ajaja naurahtaa. Pikkupoikana aloitettu harrastus on kantanut hedelmää. Vanhemman ohjauksessa kehitys eteni oikeaoppisesti liidokeista harjoituskoneisiin, "ja nyt Mikko pyörittelee silmät ummessa melkein mitä konetta vaan".
Huonon omatunnon häivähdykseltä ei tosin tässäkään tapauksessa vältytä.
"Alussa tuli ehkä vähän liikaakin tuputettua lennokkiharrastusta. Ei nuori sitä välttämättä sillä lailla halua."
"En itse asiassa tuputtamista muista", poika vastaa. Hän on kuitenkin kulkenut omia polkujaan varhaisesta vaiheesta asti: isän valmiit ratkaisut eivät kelvanneet, ja Mikko alkoi suunnitella ja rakentaa koneita itse. Esa Eirola muistaa tämän hyvin.
"Kymmenen paikkeilla rakensit tikuista styrox-siipisiä viskattavia koneita. Naulavarastot tyhjenivät, kun koneiden nokassa oli nauloja painona. Joskus Jämillä yritettiin saada ilmaan taistelulennokkia, jonka olit itse kehittänyt. Siinä oli vähän vaikeuksia, se teki nopean vaakakierteen ja tuli maahan. Kyllä ne sitten sen jälkeen oikeaan suuntaan kehittyivät."
Isäkin aloitti lennokkiharrastuksen poikasena, mutta ilman aikuisen antamaa mallia. Mikko Eirolalla ei puolestaan ole suunnitelmia sen kummemmin jälkikasvusta kuin tämän harrastuksistakaan. Yhdessä tekemisen lähentävä vaikutus on joka tapauksessa selvä.
"Varmaan kaksi kertaa enemmän nähdään toisiamme kuin muuten nähtäisiin", isä arvioi. Harrastuksen tuoma yhteinen kokemuspohja ulottuu asepalvelukseen saakka: sekä Mikko että Esa lennättivät armeija-aikoinaan ilmatorjunnan maalilennokkeja.
"Toin Rovaniemelle ensimmäiset lennokit, joita sinäkin varmaan lennätit", isä sanoo.
"Ei, ne olivat vuoden 97 mallia", poika oikaisee. "Apuaseilla, rynnäkkökivääreillä, niitä ammuttiin, ei oikeilla it-tykeillä."
"Ei, kyllä ne meillä ihan oikeilla Boforseilla ja Sergeillä ampuivat", isä vastaa.
Sitten poika kantaa isän lennokin kiitoradalle.