Huoli eläkkeestä ja vanhuuden turvasta mietityttää niin päättäjiä kuin rivikansalaisiakin. Yksi lääke ongelmaan on se, että ihmiset käyttäisivät säästöjään ja omaisuuttaan vanhuuden turvaan.
Nopeasti ajattelen jälkipolvien perinnön syöminen viimeisinä vuosina tuntuu järkevältä vaihtoehdolta.
Kun asiaa pöyhii vähän syvemmältä, idea kuuluu jatkumoon, jolla tavoitellaan yhteisvastuun ja hyvinvointiyhteiskunnan purkamista.
Jos ihmisille sälytetään vastuu kustantaa hoivapalvelunsa vanhana, se tarkoittaa myös sitä, että jossain toisaalla vapaudutaan yhteisvastuusta huolehtia vanhuspalveluista kaikille.
Tarinoissa perheyrityksistä törmää usein kertomuksiin siitä, miten jokainen sukupolvi kokee tehtäväkseen siirtää yritys seuraavalle sukupolvelle mieluummin entistä paremmassa kunnossa. Miten kova paikka perheyrittäjälle onkaan, jos hän epäonnistuu ja hukkaa menneiden sukupolvien työn.
Myös tavallisella palkkatyöntekijällä tai itsensätyöllistäjällä voi olla samanlaisia ajatuksia, vaikka kysymys onkin pienistä perinnöistä.
Ensimmäisen polven kaupunkilainen on saanut pienen pesämunan omakotitalolleen lähiössä rintamamiestilan peltotilkusta.
Hänestä tuntuu tärkeältä, ettei lasten tai lastenlasten sukupolven tarvitse täysin tyhjästä omia asuntohankkeitaan aloittaa. Hän haluaa siirtää peltotilkun arvon mieluummin vähän lihotettuna jälkeläisilleen.
Keskiverto kansalaisen pienestä perinnöstä jälkeläisilleen on vain hyötyä. Isompia perintöjä sopii tasata verotuksella niin, ettei valmiiksi katetulla pöydällä pilata jälkeläisten elämää. Koko yhteiskunnan näkökulmasta pitää ajatella myös sitä, mistä perinnöt ovat pois, jos ne pitää käyttää vanhuuden turvaan.
Jos rivikansalaiset käyttävät varojaan suurin piirtein samalla tavalla kuin tähänkin asti, ilman pieniä perintöjä ihmiset tekevät entistä enemmän töitä esimerkiksi asunnon ostamiseksi. Se taas voi olla pois vaikkapa yrityksen perustamisesta. Pienikin perintö voi olla ratkaiseva sysäys, jonka turvin uskalletaan perustaa oma yritys.
Aktiivinen keskusteluttaja vanhuuden hoivan rahoituksesta on Suomessa ollut Finanssialan Keskusliitto, joka oli esimerkiksi rahoittamassa runsas vuosi sitten julkaistua Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen (VATT) tutkimusta suurten ikäluokkien valmiudesta rahoittaa vanhuuden hoivaansa säästöillään ja varallisuudellaan (VATT-tutkimuksia 173).
Tutkimuksesta kävi ilmi, että valmiutta oman hoivan rahoittaiseen olisi ja myös lapset olivat jopa vanhempiaan avokätisemmin valmiita uhraamaan perintöään vanhempiensa loppuelämän hoivaan.
Kovin vakavasti tutkimusta ei voi ottaa, sillä sen vastausprosentti jäi reiluun 10 prosenttiin ja kyselyyn vastanneet olivat keskimääräistä koulutetumpia ja paremmin ansaitsevia eli niitä, joilla ylipäänsä voisi olla varaa vanhuuteensa sijoittaa.
Finanssialan Keskusliitto on rahoitusalan yhtiöitten etujärjestö. Samana päivänä kun VATT:in selvitys vanhuuden hoivan rahoitushalukkuudesta julkaistiin, uutisoitiin myös Finanssialan Keskusliiton avauksesta elinikäisestä eläkevakuutuksesta.
Heidän suunnitelmissaan esimerkiksi asunnon, metsän tai kesämökin kauppahinnan voisi muuttaa lisäeläkkeeksi. Tällainen vakuutus Suomesta puuttuu – ja finanssialan näkökulmasta tietenkin tälle tuotteelle sopiva verotus.
Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas on myös tehnyt parhaansa pehmittääkseen mielipideilmastoa perintöjen syömiseen. Viime heinäkuussa Yle uutisoi, että Kangas suositteli ikääntyneitä käyttämään säästönsä itseensä. Keväällä Kangas kohautti ideallaan säätää lapsille omien vanhempien elatusvelvollisuus.
Vanhuuden turva on tunteita herättävä asia, ja äkkiseltään niin Finanssialan Keskusliiton kuin Urpo Kankaankin avaukset voivat tuntua humaaneilta ajatuksilta, mutta pintaa raaputtamalla niistä löytyy kivikova ydin.