Kirkkolain mukaan kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Kirkon perustehtäviin voidaan perinteisesti laskea kuuluvan paitsi sananjulistus ja sakramenttien jako, myös lähetys, kasvatus ja diakonia.
Mainituista tehtävistä keskeisin ja kirkkoa myös teologisesti määrittävin ja rakentavin on jumalanpalveluselämä sanan ja sakramentin jakopaikkana.
Kirkko varmasti joutuu tulevina vuosina karsimaan paljon konkreettisia työmuotojaan, mutta on olettavaa, että jumalanpalveluselämä ei jää pois ensimmäisten joukossa. Tämä ei silti tarkoita, etteikö sen mielekkyyttä ja toteuttamistapoja pohdittaisi.
Messu eli ehtoollisjumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus. Sen tulisi siis olla paikka, jonne jokainen voi kokea olevansa tervetullut. Voisi siis sanoa, että messu on paitsi elämän keskus, sen kuva.
Millaisen elämän kuva luterilaisen kirkon messu tänä päivänä on? Vastaus riippuu varmasti siitä, keneltä kysytään Luterilaisessa kirkossa on pyritty muun muassa jumalanpalveluselämää koskevin muutoksin vastaamaan niihin tarpeisiin, joita muuttuva yhteiskunta ja kulttuuri myös hengelliselle elämälle asettaa. Tähän liittyy elämänrytmin, työn ja vapaan sekä vapaa-ajan viettoon liittyvät muutokset
Perinteinen kello kymmenen messu ei houkuttele väkeä. Kirkollisissa toimituksissa -- kasteissa, häissä ja hautajaisissa -- kohdataan seurakuntalaisia, joita ei muuten tavoitettaisi. Tutkimusten mukaan seurakuntalaiset ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä näihin kohtaamisiin.
Jumalanpalveluselämää sen sijaan kritisoidaan. Sitä kohtaan koettua tyytyväisyyttä on pyritty parantamaan monin muutoksin ja uudistuksin, muun muassa jumalanpalvelusuudistus toteutettiin vuonna 2000.
Rikastunut jumalanpalveluselämä on tuonut uusia tapoja toteuttaa kirkon perustehtävää. Samalla se on tuonut uusia tapoja ja malleja elää todeksi seurakuntayhteyttä ja kokea osallisuutta.
Oulun seurakuntayhtymässä on useita erityyppisiä messuja kello kymmenen päiväjumalanpalveluksen lisäksi. Mainittakoon näistä gospelmessut, tuomasmessut, juuri menestyksekkäästi aloitettu pop-messu, nallekirkot, mukulamessut, afrikkalaiset gospelmessut, viikkomessut, hiljaisuuden messut ja taize-messut.
Jumalanpalvelus on elämän kuva siinä mielessä, että meistä jokainen voi tulla sinne kokemaan yhteyttä Jumalaan, palvelemaan häntä ja olemaan hänen palveltavanaan.
Myös yhteys toisiin uskoviin on osallistumisen keskiössä. Jumalanpalvelukseen saamme tulla kokonaisina, omine elämänkysymyksinemme ja kokemuksinemme, omista todellisuuksistamme.
Kaunis ajatus on, että Jumalan kansan juhlaan mahtuvat erilaiset elämät ja erilaiset ihmiset. Tulemme messuun omasta elämästämme ja lähdemme siitä voimaa saaneina omaan elämäämme ja arkeemme.
On jatkuvasti kysyttävä, miten hyvin tämä ihanne toteutuu seurakunnissamme. On hyvä ja tärkeää, että erilaisia vaihtoehtomessuja on tarjolla. Yhtä aikaa on pidettävä huoli siitä, etteivät jumalanpalvelusyhteisöt muodostu liian rajaaviksi, sisäpiirin jutuiksi, vain yhdenlaisen, oikeana pidetyn elämän kuviksi.
Näin voi käydä esimerkiksi siinä tapauksessa, jos kokonaiskirkollisesti tehdään tilaa sellaiselle jumalanpalveluselämälle, joka lähtökohtaisesti rajaa ihmisiä ulkopuolelleen esimerkiksi sukupuolen mukaan.
Voidaan aiheellisesti kysyä, toteutuuko yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus siinä, että esimerkiksi vanhaa virkakäsitystä edustaville tahoille järjestyy seurakunnissamme jumalanpalvelustilaa, mutta sateenkaariväeltä se on toistuvasti evätty.
Kirkon tulevaisuusselonteko, Kirkko 2020, muotoilee kolme mallia tulevaisuuden kirkosta. Malleista yksi perustuu asiakkuusajatteluun, jossa jäsenyyttä punnitaan panos--tuotos-näkökulmasta. Toinen malli korostaa uskovien seurakunta-ajattelua ja tietynasteista rajanvetoa meidän ja muiden välillä.
Yksi tulevaisuuden kirkon malleista on olemisen yhteisö. Selonteon mukaan "olemista korostavassa kirkossa pystytään tarjoamaan seurakunnan jäsenille sellainen viitekehys, joka antaa turvalliset raamit oman elämänkokonaisuuden nivomiseksi laajoihin, mielekkäisiin yhteyksiin. Kirkon perinteen mukaan oleminen sinänsä on merkityksellistä, koska se on Jumalan aikaansaannos ja lahja. Luomisusko antaa olemiselle dynaamisen ja mielekkään sisällön."
Kirkko elää osana muuttuvaa yhteiskuntaa ja jatkuvasti muuttuvaa globaalia todellisuutta. Olemisen yhteisön mallissa kirkon jäsenten elämänkokemukset ja niiden katsominen kristillisen uskon sisältöä vasten on seurakunnan luonnollinen olemassaolon tapa. Seurakuntalaisten kristityn identiteetin vahvistamiseen kiinnitetään erityistä huomiota ilman uskon ilmaisun vahvuuden vaatimusta.
Voisiko tällaisessa kirkossa toteutua se, että myös messu olisi aidosti kokonaisen elämän rikas kuva, eikä sen toimittajien enempää kuin osallistujien sukupuolella, iällä, seksuaalisella suuntautumisella tai ihonvärillä olisi väliä? Jokainen voisi turvallisesti tulla mihin messuun tahansa, mihin kellonaikaan tahansa, joutumatta epäilemään sitä, onko tervetullut vai ei.
Kirjoittaja on kiiminkiläinen filosofian tohtori ja pastori.