Suomalainen jalkapallofani on ehtinyt heittää historian aikana melkoisen läjän lantteja toivomuskaivoon: anna meille katsojia ja tunnelmaa.
Toiveita on täytetty hitaasti. Pienestä edistymisestä huolimatta yli 3 000 katsojan keskiarvoon pääseminen on kotimaiselle liigalle yhä hien ja tuskan takana. Muut Pohjoismaat ovat harpanneet viimeisen vuosikymmenen aikana komean loikan.
Niin, mutta heillä on perinteitä, joku ähkäisee.
Niinpä, mutta onko meillä peili tallessa? Suomalaisissa jalkapalloseuroissa on ehditty heittää muutakin kuin toivomuslantteja ja tehty samalla jotain peruuttamatonta.
Suomessa on nakattu romukoppaan käsittämätön määrä perinteitä.
Nykyisistä liigaseuroista ainoastaan FC Hakan, HJK:n ja TPS:n historia ei happane ruotsalaisten vieressä. Monessa muussa kaupungissa on jouduttu konkurssiin, on fuusioiduttu ja on vaihdettu nimeä - usein haettu tulevaisuutta ilman ymmärrystä menneisyyden arvokkuudesta.
On uhottu ja pidetty juhlavia puheita, on sählätty ja tuhottu.
Ruotsin 14 liigaseurasta peräti 12 on perustettu ennen vuotta 1915. On kunnioitettavaa, että niitä on pystytty luotsaamaan läpi satavuotisen historian.
Perinteet eivät yksin riitä täyttämään katsomoita. HJK:lla on FC Hakan ohella suomalaisista liigaseuroista komein historia. Miten on mahdollista, että miljoonan asukkaan pääkaupunkiseudun ykkösjoukkue ei pysty houkuttelemaan kunnon katsojamääriä?
HJK on menettänyt välistä yhden sukupolven kannattajia, eikä jatkumo ole kestänyt isältä pojalle. Seuralle on annettu tarjottimella mahdollisuus nousta samanlaiseksi mahtikoneeksi kuin ruotsalaiset ja norjalaiset virkaveljensä, mutta HJK:sta ei ole ollut sen ottajaksi.
Niinpä Tampereella ja Turussa hiotaan tällä hetkellä kynsiä.