Joulukirjojen herkullisin sensaatio - ei vain lapsille vaan myös aikuisille - on fantasiakirjallisuuden suuriin nimiin lukeutuvan John Ronald Reuel "Taru Sormusten herrasta" Tolkienin jälkeenjääneiden papereiden joukosta koottu ja toimitettu joulupukin kirjeiden kokoelma.
Materiaali on hyvin yksityistä. Se on liittynyt Tolkienin oman perheen joulunajan fantasiaan. Sen perusteella hän itse näyttää toimineen joulupukin kirjurina vuodesta 1920 aina 1940-luvulle ja kirjoitelleen kuvitettuja tervehdyksiä joulupukin puolesta omille lapsilleen ja lähipiirilleen.
Napa-alue, jääkarhut, jopa itse keksityt hieroglyfimäiset kirjainmerkit, kuuluvat Tolkienin perheen joulusta jouluun jatkuneeseen perinteeseen.
Suomentajalla on ollut ylimääräinen ongelma ratkaistavanaan, sillä suomennoksesta ei erotu samalla tavalla kuin englanninkielisestä versiosta se meitä joulupukin kotimaan asukkaita ilahduttava seikka, että joulupukki, joka Tolkienia kirjurinaan käytti, kirjoitti joitakin sanoja suomeksi. Sellaisiin kuuluivat Karhu, Paksu ja Valkotukka. Koska kirjan mukaan joulupukki on yksi ja ainoa, eikä ammatti kuten meillä nykyään, suomennoksessa sana kirjoitetaan isolla j-kirjaimella.
Tolkienin fantasioiden joulupukin kotiseutu - itse asiassa pohjoisnapa - poikkeaa aika tavalla niistä rakennuksista ja ympäristöistä, jonka näköisiä Suomen Lapissa joulupukille nykyään puuhaillaan. Kemin lumilinnan tapaiset rakennelmat muistuttavat enemmän Tolkienin mielikuvituksessaan kehittämiä joulupukin asuinseutuja kuin nykyiset napapiirin luolat ja pirtit.
Tontut ja noidat ovat tämän joulunalusen suomalaisten jouluteemaisten lastenkirjojen päähenkilöitä.
WSOY on julkaissut kaksi alkuperäistä suomalaista kuvakirjaa, joiden kuvituksissa on melkoinen tasoero.
Marraskuun puolivälissä edesmenneen lastenkirjallisuutemme klassikon Marjatta Kurenniemen jo vuonna 1972 ensimmäisen kerran ilmestyneeseen noitatarinaan, Olipa Virtasilla joulu, on kuvituksen tehnyt yksi tämän hetken suosituimmista joulukorttitaiteilijoista, Virpi Pekkala.
On vaikea ymmärtää, mihin hänen suosionsa perustuu, siinä määrin kömpelöitä muodoltaan ja raakoja väreiltään ovat hänen kuvansa. Itse tarina joulukuuseen vahingossa joutuneesta pikkiriikkisestä noidasta ja hänen kissastaan on ihanan anarkistinen.
Lähes toiselta tähdeltä kuin edellinen kuvitus on peräisin Hannu Tainan kädenjälki toisessa WSOY:n jouluteemaisessa kuvakirjassa lapsille. Pikkiriikkinen on myös Inkeri Karvosen sepittämän joulutarinan sankari, yksinäinen tonttu, joka ryhtyy levittämään jouluiloa eläin- ja muiden ystäviensä joukkoon. Karvosen kirjoittama tarinakin puolustaa paikkaansa mutta Tainan kuvitus on niin ylivertaisen hieno, että se pystyy elämään ihan omaa elämäänsä.
Joulun kansainvälisesti yhteistä, kristilliseen kulttuuriin liittyvää perinnettä ilmestyy vanhan kaavan mukaan joka joulu: onhan aina tulossa uusia ihmisiä yhteisen vanhan tradition pariin.
Jouluevankeliumin kertominen omin sanoin lapsille on etenkin kristillisten kustantajien suosima vakioaihe, joka yleensä toteutetaan hieman hajuttomasti ja mauttomasti, joka tapauksessa perisovinnaisesti. Sellainen on tämänkin joulunajan pienikokoinen Lapsen oma Joulukirja, jonka kuvituksen luulee nähneensä ainakin sata kertaa. Ulkomaista lähtöä olevan kuvakirjan tekstiä ei ole sen kummemmin käännetty, vaan suomalainen kertoja on kertonut Luukkaan evankeliumin omin sanoin.
Joka joulun pakollinen resepti-, koriste- ja kukkakirja tulee tänä vuonna Norjasta. Melko järkevää, sillä norjalainen jouluperinne ei poikkea niin paljon suomalaisesta, etteikö vuonojen maan vihjeistä voisi mukavastikin soveltaa ideoita meikäläisiin oloihin. Ehkäpä eksoottisin koriste-ehdotus norjalaisilta on punainen chiliseppele.
Kuvan perusteella seppele vaatii chilejä kymmenittäin. Kappalemäärästä ei ohjeissa sanota sanaakaan, sen sijaan suositellaan, että chilit olisivat 3-5 cm:n mittaisia. Siinäpä siis globaali norjalainen vihje kansainvälisille suomalaisille joulukoristeeksi!