Väkivalta kodeissa on kohtuuttoman yleistä. Jo julkinen keskustelu asiasta auttaa. Uhrit huomaavat, että on paljon kohtalotovereita. Kenenkään ei pidä vain kärsiä hiljaa.
Naisjärjestöjen keskusliiton pääsihteeri Leena Ruusuvuori murehtii, että naisiin kodeissa kohdistuvaa väkivaltaa ei ole otettu kunnissa vakavasti. Täysin oikeassa hän tuskin on. Todennäköisesti kaikissa Suomen kunnissa on suhtauduttu melko vakavasti asiaan, josta ihmisoikeusjärjestö Amnesty teki niille kyselyn.
Vain 97 kuntaa vastasi Amnestylle, ja vielä paljon harvemmalla on ohjelma naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi. Väkivalta huolettaa taatusti valtaosaa päättäjistä, mutta monet heistä tuntevat itsensä voimattomaksi sen edessä. Suomessa on muodostunut jonkinlaiseksi patenttiratkaisuksi vaatia eri pulmien ratkomiseen jonkinlaista valtuutettua. Tässä tapauksessa Amnesty odotti kuntien nimeävän yhdyshenkilön. Hän hoitaisi kuitenkin tehtävää aina päätyönsä ohella, joten yhteyttä ottava ei saa aina vastausta. Olennaista on kuitenkin se, ettei yhdyshenkilö voi tietenkään olla paikalla silloin, kun häntä kipeimmin tarvittaisiin: silloin, kun väkivalta leimahtaa kotona.
Olisi hyvä, jos myös Amnesty järjestäisi kotiväkivallasta kärsiville ympärivuorokautisen puhelinpäivystyksen. Puhelimeen vastaavat asiantuntijat osaisivat heti suositella eri tapauksiin parhaiten soveltuvaa etenemismahdollisuutta. Hyvvää työtä tekevillä vapaaehtoisjärjestöillä on usein taipumus huutaa yhteiskuntaa apuun asioissa, joissa niiden omasta piiristä löytyisi hyvää tietämystä.
Perheväkivallasta puhuminen on aiheellista. Sen käynnistämisestä Amnesty ansaitsee tunnustuksen. Uhrit huomaavat, että kohtalotovereita on paljon. Silloin moni heistä oivaltaa häpeäntunteen ja itsensä syyttelyn aiheettomaksi. Oma koti ei olekaan ainoa paikka, jossa kärsitään sietämättömästä väkivallasta. Kun asiasta kehtaa kertoa muille, sotkuinen vyyhti voi purkaantua ja olo helpottuu ainakin hieman.
Aivan varmaa ei ole, onko naisiin kohdistunut väkivalta viime vuosina lisääntynyt, kuten Naisjärjestöjen keskusliitossa arvellaan. Mahdollista se on. Todennäköisempää kuitenkin on, että väkivallan kohteet avautuvat entistä useammin. Ennen asiasta vaiettiin yleisesti.
Perheväkivallan kokeminen ja äitiin kohdistuvien iskujen näkeminen vahingoittaa lapsia. Tutkimusten mukaan perheväkivallan määrä on Suomessa suurempi kuin monessa muussa kehittyneessä maassa. Se kuormittaa jopa 200 000 suomalaislapsen mieltä. Sellainen taakka voi viedä monelta tarmoa käyttää kykyjään parhaalla mahdollisella tavalla.
Niin voimattomiksi kuin kuntien päättäjät itsensä tällaisten asioiden edessä tuntevatkin, heidän varmaan kannattaisi laatia Amnestyn ehdottama ohjelma perheväkivallan laannuttamiseksi. Pohjois-Suomen kunnista niin ovat tehneet toistaiseksi vain Oulu ja Kärsämäki. Hyvä tietysti olisi, jos kumpikin niistä kertoisi julkisesti, millainen teho ohjelmalla on ollut.
Jos kokemukset ovat vakuuttavia, seuraajia varmasti löytyy. Hyllyjen täytteeksi ei ohjelmia kannata tehdä. Niistä pitää olla selkeää hyötyä.
Vaikka väkivaltaisia naisiakin on tutkimusten mukaan enemmän kuin aiemmin on uskottu, väkivaltaisten miesten otteet ovat usein käsittämättömän raakoja. Pahoinpitelyyn kuolee Suomessa vuosittain 25-30 naista. Määrä on kohtuuttoman korkea.