Aluksi muutama repliikki ensi-illasta: Mennään niin, ettei perässä meinaa pysyä. Kuka se nainen oli, jonka tähden Kansallisteatteri tämän hyllytti? Iltapäivän Pakkala-kierrokselle kuulemma osallistui neljäkymmentä ihmistä.
Opastettu Pakkala-kierros, jota on ollut työstämässä kirjailija Anneli Meriläinen, osoittaa Kokkolassa ymmärretyn, että Teuvo Pakkala toimi siellä liki parikymmentä vuotta. Ensin köysitehtaan kaupparatsuna, sitten Suomalaisen Yhteiskoulun suomen- ja ranskanopettajana.
Opettajana Pakkala kokeili uusia, omintakeisia menetelmiä, ohjasi oppilaittensa taideharrastuksia ja osallistui Kokkolan sivistyselämään. Hänen ranskaansa mainitaan erinomaiseksi.
Vaikka Oulu on Pakkalan teosten maisema, hän eli suuren osan elämäänsä muualla: 1903-1920 Kokkolassa, 1920-1925 Limingassa ja Kuopiossa.
Kokkolan-vuosina kirjoitettu Perhejuhla jäi aikoinaan esittämättä, koska sekä Pakkala itse että Kansallisteatterin lukijat, erityisesti Pakkalan arvostama Aho, olivat tyytymättömiä sen loppuun.
Keskeneräinen käsikirjoitus on nykyään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa. Näytelmä eteni 1913 oikovedosvaiheeseen, mutta sitä ei julkaistu.
Huhut siitä, että näytelmän Rouva olisi liikaa muistuttanut Maila Talviota, voi panna sen piikkiin, että 1900-luvun alussa Talviota syytettiin kaikesta mahdollisesta.
On periaatteessa arvokasta, että Kokkolan kaupunginteatteri on nostanut esiin klassikkonsa unohtuneen tekstin. Juridisestikin asia on kunnossa.
Kyseenalaisempaa sen sijaan on esittää tekijänsä hylkäämä teksti, varsinkin kun tekijä itse oli kovin nirso ja vaativa töittensä suhteen. Perhejuhla ei nouse Pakkalan muun tuotannon tasolle.
Koska vuoden 1913 kuvaus kattaa vain kaksi kolmannesta Kokkolan esityksestä, olisi ollut parempi puhua Pakkala & Rotkon Perhejuhlasta.
Pakkalan Perhejuhla kuvaa vaurasta liikemiesperhettä. Patruunalla on menossa kolmas rouva, joka rakastaa poikapuoltaan, joka rakastaa kasvattisisartaan, jota rakastavat taiteilija ja runoilija.
Satiiriseen valoon joutuvat useat 1900-luvun alun ilmiöt: ydinperhe, nousukkuus, talouselämän moraali ja korkeakirjallinen estetiikka.
Jatko-osassa eletään kesää 2003. Perhe on sama, mutta huvimajassa on grammarin sijasta radio, intiimitkin keskustelut käydään kännykässä, lapset käyttävät huumeita ja perhe räjähtää lopullisesti hajalle pitkin maailmaa.
Rouva, siis äiti ja perheen keskus, tappaa itsensä, niin kuin Pakkala ilmeisesti kaavaili. Naiset hallitsevat, miehet, varsinkin keski-ikäiset, putoavat kelkasta.
Postmoderniin kulttuuriin kuuluu toki kierrättää kaikkea, myös klassikoita. Silti miettii, olisiko käsikirjoituksen jatkamisen sijaan ollut parempi pitäytyä Pakkalan säilyneeseen tekstiin ja tulkita sitä rohkeammin uudelleen, niin kuin on tehty esimerkiksi Kauppaneuvoksen härälle. Vuoden 2003 osuuden liian ilmeisenä tehtävänä on todistaa Pakkalan tekstin ajankohtaisuus.
Parhaimmillaan jatko-osa työstää eteenpäin Pakkalan tekstin nopeita realismin ja meloksen vaihteluja, samoin vakavuuden ja farssin televisiosarjamaista limittelyä. Huonommin onnistuu päähenkilöiden takautuva psykologisointi ja Pakkalan itsensä kuljettaminen näyttämölle.
Pikkumaisesti: jos tekijän on pakko itse esiintyä näytelmässään, olkoon hän näköisensä ja oloisensa. Pakkala itse oli pidättyvä ja hienostunut.
Elävän hengen puhaltaminen vanhaan tekstiin on aina haaste ohjaajalle ja näyttelijöille.
Kokkolan toteutus rakentuu lavasteitaan ja tehosteitaan myöten pysähtyneen, räjähdystään odottavan idyllin ja hermostuneen, klikkauksittain etenevän nykyajan vastakohdalle. Rekvisiitan runsaus syö ajoin huomiota tapahtumilta.
Tapahtumia sidotaan aikaansa erityisesti musiikkiviittein. Ne luovat yleensä hyvin tunnelmaa. Kuitenkin päätös, jossa kaksi miesreppanaa on jätetty ja taustalta kuuluu - modernisoituna - kaksi vanhaa tukkijätkää, on jo turhan osoitteleva.
Perhejuhla on naisten näytelmä, etusijassa Rouvan. Elina Eloranta tavoittaa varsinkin alkunäytöksissä hyvin Pakkalan modernisti pinnallisen, itseään ymmärtämättömän ja levottoman tyttönaisen - eräänlaisen nuken - hahmon.
Pakkalahan oli erityisesti naisten kuvaaja. Perhejuhlassa näkyy 1900-luvun alun kiinnostus murrosikäisiin, siis keskeneräisiin, ihmisiin.
Keskeneräisyyttä on myös kasvattityttäressä Kaarinassa, josta Irina Parviainen hahmottaa nuoruttaan kulmikkaan, ruumiistaan tietoisen, vapaan uuden tytön, joka on parhaimmillaan näytelmän loppuosassa.
Osmo Matikainen on Patruunana hellyttävä alemmuudentunnossaan ja taloudellisessa ahdistuksessaan ja sopivan vähäeleinen Rouvan vastavoima.
