"Köyhyysvuosi meni, köyhät jäi", otsikoi joku media viime vuoden saldoa. Ei paljon meitä auta, että köyhyys on Euroopassa muuallakin viiltävä ongelma: tuoreimpien Eurostatin tietojen mukaan kuudesosalla EU-maissa asuvista tulot jäävät köyhyysrajan alapuolelle. Tämä merkitsee sitä, että 17 prosenttia EU:n asukkaista elää köyhyydessä. Maiden väliset erot ovat suuria. Pienimmät köyhyysluvut löytyvät Itävallasta, Hollannista, Ruotsista ja Tanskasta. Suomen köyhyysprosentti oli näin mitaten 14. Maiden välillä on myös suuria eroja siinä, mitkä väestöryhmät ovat suurimmissa vaikeuksissa.
Monesti ongelmat paikantuvat lapsiperheisiin. Muihin EU-maihin verrattuna Pohjoismaat ovat onnistuneet hyvin: 12 prosenttia lapsista elää köyhyydessä, kun taas esimerkiksi Englannissa prosenttiluku on lähes 25. Pohjoismainen perhepolitiikka näyttää siis onnistuneen. Suomessakin on edistytty varsin paljon vuodesta 1948, jolloin lapsilisäjärjestelmä tuli voimaan. Pekka Kuusi toteaa klassisessa 60-luvun sosiaalipolitiikka -kirjassaan (joka oli minunkin tenttilukemistoani monien suuriin ikäluokkiin kuuluvien tavoin), että lapsilisä lankesi kuin manna taivaasta isoavaan maahan, jossa oli puutetta kaikesta muusta paitsi lapsista.
Perhepoliittiset tulonsiirrot ovat sittemmin tasanneet lapsiperheitten ja muiden kotitalouksien elinmahdollisuuksia. Perhepoliittiset palvelut puolestaan ovat helpottaneet työn ja perheen yhdistämistä. Nämä tekijät yhdessä ovat saaneet aikaan niin sanotun hyvän kehän, jossa lapsiköyhyyttä on pystytty tehokkaasti vähentämään. Peruskoulujärjestelmä puolestaan on antanut lapsille hyvät ja yhtäläiset tiedolliset mahdollisuudet -- mistä olemme saaneet paljon lukea PISA-tutkimuksista. Koulutusmahdollisuuksilla mitattuna Suomi on ollut yksi OECD-maiden avoimimmista.
Onko maassa siis kaikki hyvin? Ei suinkaan! Suomen kannalta on hälyttävää, että lapsiköyhyys on kolminkertaistunut lähimmän vuosikymmenen aikana. Vaikka suomalaisten koulutustaso on varsin hyvä, meillä on aivan liian paljon koulupudokkaita, jotka eivät valmistu mihinkään ammattiin.
Oulussa asiaan on tartuttu. Ylijohtaja Terttu Savolainen on esittänyt Pohjois-Suomen nuorten foorumin perustamista. Siihen koottaisiin kaikki ne tahot, jotka voivat vaikuttaa nuorten tulevaisuuteen, mukaan lukien nuoret itse. Keinoina käytetään koulutus-, terveys-, sosiaali- ja työvoimapolitiikkaa.
Syrjäytymisen katkaisemiseen ei ole mitään yksinkertaista ja yhtä keinoa.
Perhepolitiikka on vain yksi niistä politiikan lohkoista, jotka vaikuttavat perheiden hyvinvointiin. Tästä aiheutuu kaksi ongelmaa. Ensinnäkin politiikan pirstaloituneisuus vaikeuttaa koordinaatiota. Perhepolitiikka on pääosin kuulunut sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen. Tulevalla hallituskaudella STM:n hallinnonalalla tulee tapahtumaan suuria muutoksia, jotka liittyvät työhyvinvointiin ja sosiaali- ja terveysjärjestelmien uudistuksiin.
Omasta ministerikokemuksestani voin sanoa, että työtä on jo nyt yllin kyllin, ja pelkäänpä, että sekä sosiaali- ja terveysministerin että peruspalveluministerin työpanos menee näitten uudistusten läpiviemiseen. Siksi tarvitaankin erityinen perhe- tai lapsiasiainministeri, joka pystyy kokonaisvaltaisesti paneutumaan lapsiperheitten asioihin.
Toinen pirstaloitumiseen liittyvä ongelma on se, että kukin hallintosektori katsoo asioita vain omasta kapeasta näkökulmastaan ja pyrkii maksimoimaan omaa etuaan. Kunnat siirtävät vastuuta valtiolle ja valtio pyrkii palauttamaan pallon kunnille. Kumpikin tarkastelee asioita vuosibudjettiensa pohjalta. Tällaisessa lyhyen tähtäyksen kirjanpidossa perhepolitiikkaan ja lapsiin budjetoidut määrärahat näyttävät pelkiltä kustannuksilta. Tarvitaan pitemmän aikavälin tarkastelua, ja silloin perhepolitiikka näyttäytyy kannattavana investointina.
Kirjoittaja on Kelan pääjohtaja.