Yleisö astuu teatterisaliin tavallisen kerrostalohuoneiston ulko-oven kautta, saman mistä käy tie Staffan Götestamin perhehelvettiin.
Yleisö poikkeaa oikealle, samassa järjestyksessä olevaan penkkirivistöön kuin Americakossa. Näyttelijät ottavat haltuunsa keskiluokkaisen kodin keittiön petollisen turvallisen ruokailuryhmän.
Olli Mäntylän lavastusratkaisu pistää koko porukan - vaikka sitten asiaa sen kummemmin tiedostamatta - samaan veneeseen. Tai tässä tapauksessa samaan huoneistoon. Tällä kertaa ei näy olevan tarkoituksena etäännyttää eikä vieraannuttaa. Nyt käydään totisesti päälle tunneasteikon rajuimpaan laitaan saakka äärinaturalismin keinoin.
Teatterinjohtaja Anu Saari ohjaa varsin harvoin.
Hänen tähänastisista Oulun ohjausvalinnoistaan uskaltaa kuitenkin päätellä, että häntä askarruttaa aivan erityisesti äidin ja tytärten välinen monimutkainen voimasuhde. Jopa silloin, kun suhdetta puidaan henkihieveriin saakka ja sitäkin pitemmälle mutta visusti kodin seinien sisäpuolella salaamalla ulkomaailmalta kaikki katastrofiainekset.
Ohjasihan Saari saman lajityypin klassikon, Bernarda Alban talon, pian Ouluun tultuaan.
Merkillistä, miten paljon Federico Garcia Lorcan espanjalaisklassikko ja nykyruotsalaisen Götestamin 80-luvulta peräisin oleva näytelmä muistuttavatkaan rakenteeltaan ja juoneltaankin toisiaan. Ei ihme, jos tällaisesta aihemaailmasta kiinnostunut Saari haluaa jatkaa ja luotsata piinallista teemaa lisää syvyyssuunnassa.
Rajamaa on raju ja armoton. Sitä on oululaisten tulkintakin.
Ohjaaja on laskenut rankan vastuun kolmille (oikeastaan neljille) nuorille harteille ja onnistunut henkilövalinnoissaan ja -ohjauksessaan perheen tyttäriksi. Suorastaan pelottavan hurjat roolityöt naturalistisessa huipennuksessaan tekevät SaijaLentonen 15-vuotiaana Lisana ja Heli Haapalainen hänen isona siskonaan Rotaksi kutsuttuna Noorana.
Tehokkaana vastapoolina on tunteensa peittämään oppinut ja laumansa ulkokultaisuutta huolellisesti varjeleva yksinhuoltajaäiti, jonka Liisa Toivonen tekee yhtä aikaa karusti ja herkästi. Äidin ulkokohtainen hömpötys, lääkkeet ja alkoholi pönkittävät tämän niin vahvaksi ja voimakkaaksi, että alussa osa tyttäristäkin haluaa uskoa, että kaikki olisi kotipesässä niin onnellista ja turvallista kuin sisustuslehtien keittiöltä näyttävä lavastus ja Pasi Räbinän niukan elegantit, perheen tyylitajusta ja keskiluokkaisuudesta kertovat puvutkin viestittävät.
Tarinan edetessä idylli murtuu.
Suurin muuttuja on 15-vuotias Lisa, jonka alun ylikiltteys ja mallilapsimainen puhtaus kokee täydellisen metamorfoosin. Hän tekee lopussa ankaran pesänselvityksen ja pakottaa äitinsä paljastamaan peitetyt tunteet ja häpeät. Hän itse asiassa haluaa syyllistää äitinsä sen aiheuttajaksi, että perheen alkuperäinen ongelmatytär, Hiv-positiivinen Rotta, joutui kuolemaan johtaneeseen alamäkeen. Sen lisäksi tietysti, että purkaa oksennusmaisesti oman pahan olonsa.
Pikkusiskoa, jota odotettiin ongelmien alkaessa 10 vuotta aiemmin, varjellaan niin, että tämän pikkusiskon osan vuoroiltoina jakavat Yasmina Filali ja Anniina Leviäkangas, ovat poissa näyttämöltä - nukkumassa! - kun todelliset välienselvittelyt käydään.
Lauantain ensi-illassa pikkusisko-Minnaa esitti Anniina, joka oli juuri niin söpö ja juuri niin tuhma kuin tällaisessa näennäisidyllissä tarvitaan, jotta perheen romahdus näyttäytyisi koko laajuudessaan.
Väkivaltaiset
kohtaukset veitsineen ja lasinsirpaleineen ovat perusteellisesti motivoituja, ei näyttämöhurjastelua pelkän hurjastelun vuoksi. Kaikki se, minkä keskelle yleisö astuu tämän perheen oviaukon läpi kulkiessaan, vaikuttaa väkevämmin kuin Bernarda Albassa. Alban perheen katolisen järjestyksen talon tapahtumat voidaan etäännyttää ja lähteä kaikessa rauhassa kotiin teatterielämyksen jälkeen.
Rajamaan naturalismi toimii toisin: vajaaperheen raju pahoinvointi ja erilaiset riippuvuudet edustavat omaa aikakauttamme;1980-luvun Ruotsi voisi olla tämän päivän Suomi. Rajamaa on uhkakuva siitä, mitä saattaa tapahtua ihan kenelle tahansa.