Helsinki Pukukoppi on pelaajan rakkain paikka. Se on kuin koti, jossa vietetään 10–25 vuotta elämästä, ja lähdetään sen jälkeen kohti uusia haasteita.
Niinpä pitkän uransa päättäneet pelaajat jäävät eniten kaipaamaan yhteisiä kokemuksia, joita pukukopin ainutlaatuinen ilmapiiri on tarjonnut yksilölle vuosien varrella.
”Pukukoppielämä on kuin perhe-elämää, ja siellä käydään läpi hyvin moniulotteisia kokemuksia”. luonnehtii Kärppien päävalmentaja Hannu Aravirta.
”Kun vuodessa on 11 kuukautta vuodessa joukkueensa kanssa, pelaajia näkee ja kuuntelee enemmän kuin omaa perhettä, jos yöt lasketaan pois, ja etenkin jos vaimo on töissä ja lapset päivähoidossa tai koulussa”, Kärppien kapteeni Ilkka Mikkola taustoittaa.
Tunteiden skaalat kurkottelevat ääripäitä.
”Kun hävisimme Lahdessa seitsemännen pelin, siellä oli pelaajia, jotka itkivät avoimesti. Toisaalta kopissa voidaan tuntea mestaruuden tuomaa suurta riemua, kun poika saunoo”, Aravirta jatkaa.
Koppi on myös pyhä paikka, mutta se voi aueta eri sidosryhmille valikoidusti.
”Kopissa voi käydä mediaa, lapsia, yhteistyökumppanien edustajia. Eihän kotikaan ole ulkopuolisilta täysin suljettu paikka.”
Pelaajan näkökulmasta pukukoppi voidaan mieltää laajemmaksi kokonaisuudeksi.
”Oulussa se on tietysti paikka, jossa vaihdetaan varusteet, mutta siellä on myös kuntosali, sohvia ja kahvihuone”, Mikkola taustoittaa.
Paljon puhutaan pukukoppihuumorista. Siitä, kuinka mukavaa on heittää läppää.
”Sitä tapahtuu hyvissä ajoin ennen harjoituksia tai harjoitusten jälkeen. Mutta itse harjoitustapahtumassa ja tietenkin otteluiden yhteydessä keskittyminen on jo niin kovaa, että kaikki varmasti tajuavat, että nyt ollaan tosissaan”, Mikkola muistuttaa.
Mutta läppääkin saa heittää – valikoidusti.
”Jollekin lähellä olevalle voin jotain heittää, kun tiedän, ettei se häntä häiritse, mutta toiselle puolelle ei voi kuuluvasti huutaa mitään”, Mikkola varmentaa.
Istumajärjestys on myös oma maailmansa, jossa noudatetaan tiettyjä lainalaisuuksia. Kapteeni sijoitetaan yleensä keskeiseen paikkaan, josta hänet on helpoin havaita. Varakapteenit sirotellaan yleensä siten, että johtajuutta olisi joka puolella.
”Nuoret ja uudet pelaajat pääsevät usein kokeneempien pelaajien viereen. Itsekin istuin 19-vuotiaana TPS:ssä Peter Aholan vieressä”, Mikkola muistaa.
Maalivahdeilla on kookkaimmat varusteet, joten heille pyritään järjestämään isommat loosit ovien läheisyyteen, eikä missään nimessä ahtaisiin nurkkiin.
”Muiden pelaajien kohdalla käytetään arkipsykologin silmää. Ulkomaalaisia sijoitetaan vierekkäin, mutta pääsääntöisesti isoja muutoksia pyritään välttämään, paitsi kerran Jyväskylässä”, Aravirta hymähtää.
”Kun menin JYPin valmentajaksi 1988, romutin koko istumajärjestyksen uusiksi niin, että vain kapteeni Risto Kurkinen sai pitää oman paikkansa. Kun looseissa oli uudet kyltit uusilla paikoilla, kopissa kävi melkoinen mutina. Mutta se oli uuden elämän alku ja huikea vuosi. Me voitimme seuraavana keväänä hopeaa”, Aravirta kertoo.
Istumajärjestyksellä voi helposti murtaa kuppikuntia ja muuttaa ryhmädynamiikkaa.
”Tässä yhteydessä huoltajilla on usein hyvä pelisilmä. He voivat tuntea pelaajien tapoja paremmin kuin valmennusjohto.”
Viime kaudella Kärppien kopissa vierekkäin istuivat Mr. Ylipedantti Ville Mäntymaa ja 19-vuotias Miikka Salomäki, joka ei kanna huolta huomisesta.
”Kerran Mäntymaa oli lähtenyt kopista, mutta tuli vielä takaisin, katseli kolmen metrin päästä omaa loosiaan, siirsi toista kenkää sentin, nyökkäsi ja sanoi itsekseen, että nyt kelpaa”, Aravirta tietää.
Salomäen kamat ovat taas usein levällään niin, ettei nuori mies itsekään tiedä, missä ne aina ovat.
”Väitän, että Salomäki oli joukkueen sakkorysä. Sukka tai kaksi jäi aina lattialle, ja sakkoa tuli viisi euroa per sukka.”
Vaikka Mäntymaa kävi välillä kysymässä valmennusjohdolta, onko Salomäen vieressä pakko istua, hän ei saanut armoa.
”Joskus esimerkin voima on parempi kuin sanat.”
Ja Salomäkikin oppi loppukaudesta tavoille.
Katso Leijonien pukuhuoneen istumajärjestys keskiviikon Kalevasta.
