Kymmenvuotiaana nousin äkisti kilpahiihtourani huipulle.
Pikkukylällä ei ollut monia harrastusmahdollisuuksia. Kävin kilpailuissa, vaikka hiihto ei tuntunut järin mukavalta: toppavaatteissa tuli kuuma, lihakset väsyivät ja puiset Järviset luistivat vain siedettävästi. Onneksi maalissa sai kehuja ja puolukkamehua.
Eräänä päivänä keksin varastaa kilpailuihin isäni uudet Fischerit. Uteliaisuus voitti syyllisyydentunnon. Ei haitannut, vaikka monon koko oli 42 ja pitkien suksien salakuljettaminen pyörän päällä työlästä.
Sukset suorastaan lensivät, ainakin aiempiin hikilautoihin verrattuna. Luistelin koko matkan. Männyt vain vilisivät silmissä ja lumi tuiskusi pehmeästi poskille. Palkintokorokkeella yritin turhaan hillitä hymyä.
Muutimme toiselle paikkakunnalle, useammankin kerran, ja suksiminen jäi vähemmälle. Teini-iässä hiihtointo hiipui entisestään ja lukion jälkeen unohtui kokonaan.
15 vuoden tauon jälkeen, vasta omien lasten myötä, tarvitsin taas sukset. Pienten oli hyvä harjoitella oikealla ladulla eikä siellä saanut kävellä. Perässä hiihtelyyn riittivät vaatimattomat välineet.
Suhde sivakointiin aktivoitui taas, kun muutimme hyvän latuverkoston läheisyyteen. Aloin potea huonoa omaatuntoa siitä, etten hiihdä, kunnolla. Olinhan aina pitänyt luonnossa liikkumisesta. Ja hiihto oli tutkitusti lempeää ja tehokasta koko kehon liikuntaa, joka kehitti koordinaatiota ja tasapainoa.
Sitä paitsi olin aina rakastanut Eino Leinon runoja, joissa kotoisa ja kohtalokas sauvominen kuvasi elämän matkaa. ”Olen hiihtänyt metsää, järveä / ja rimpeä rannatonta, / olen laskenut rinteitä laaksojen / ja kohonnut vuorta monta.”
Kävin kasvavien lasten kanssa pidemmillä hiihtolenkeillä. Joskus kokeilin luisteluakin, mutta voimat loppuivat ja muut menivät lentäen ohi.
Muisto isältä varastetuista suksista ja vauhdin keveydestä palasi kuitenkin toisinaan mieleen. Entä jos. Olisiko se vielä mahdollista.
Vuosien empimisen jälkeen minulla on vihdoin luistelusukset. Fischerit tietysti, vaikka yhtään järkiperustetta valinnan ehdottomuudelle ei ole.
Ensimmäistä hiihtolenkkiä piti pakkasten vuoksi odottaa kuukausi. Kun sää lopulta suosi, nolottikin lähteä: Entä jos haave oli virhearvio? Toivottavasti tutut eivät näe!
En osaa mogrenia enkä varsinkaan wassbergia, pelkkää kuokkaa vain ja ylämäessä ankkaa, mutta se on nyt totta ja yhtä juhlallista kuin lapsena, että jaksan luistella, Auranmajalle saakka. Ja kun juon kääntöpaikalla puolukkamehua, jaksan takaisin kotiin.
Kevätauringossa on aikaa ajatella, sekä tytön keveyttä ettärunoilijan surua, lapsuuden muistoja ja luopumisen kipua. ”Minä hiihtelen hankia hiljakseen. / Tuul' hiljaa heittävi lunta.”
Kirjoittaja on oululainen kirjailija.