Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan rajalla sijaitsevan Pelson historiallisista vaiheista on valmistunut ensimmäinen laaja tutkimus. Pelsonsuo on eri aikoina ollut hätäaputyömaa, vankityömaa, sotavankileiri, vankila- ja asutuskylä sekä turvetuotantoalue.
Filosofian lisensiaatti Jouni Kauhasen väitöskirjatutkimuksessa Pelson vaiheita selvitettiin vuosina 1857-1990. Harvinaiseen mikro- ja marginaalihistoriaan nojaava väitöskirja tarkastettiin lauantaina Joensuun yliopistossa.
Kauhasen tutkimuksessa Pelson historiallisille vaiheille on annettu kasvot. Myös vankien kokemushistoria pääsee esille. Väitöskirja perustuu laajaan vankeinhoidon, sotavankileirien ja asutusviranomaisten arkistoaineistoon ja 70 haastatteluun.
Pelso oli 1800-luvulla Suomen suurin suonkuivatustyömaa. Enimmillään alueella työskenteli 1 100 ihmistä.
- Pelso on esimerkki agraarisen Suomen pyrkimyksistä alistaa suot taloudelliseen hyötykäyttöön samalla kun siviili- ja vankilayhteisön vuorovaikutus tekevät Pelsonsuon valloituksesta erikoistapauksen, Kauhanen arvioi.
Peltoa 1 400 hehtaaria
Pelson varavankila perustettiin 1935. Sotien aikana Pelsolle tuli runsaasti sotavankeja, joista yli 100 menehtyi pelkästään vaikeana sotatalvena 1941-42. Työ suovankilassa oli raskasta ja huolto puutteellista. Jatkosota toi Pelsolle yli 100 naisvankia.
Pelson varavankilan työntekijät raivasivat kaikkiaan 1 400 hehtaaria peltoa, yli puolet siitä kuokkimalla. Uudisraivauksen jälkeen työtoiminta vankilassa teollistui. Maatalousvankilana Pelso alkoi erikoistua lammastalouteen ja lapinlehmän geenipankkitoimintaan. Turvetuotanto alkoi 1930-luvulla. Laajimmillaan tuotannossa oli 600 hehtaaria.
Pelson asuttamistoimet aloitettiin 1880-luvulla, mutta tulokset jäivät vähäisiksi ennen vankityövoimalla tehtyä raivausta. Sotien jälkeen Pelsolle tuli asutustilallisia luovutetusta Karjalasta ja lähiseuduilta.
- Tilojen noin 20 hehtaarin valmiit pellot ja osittain valmis rakennuskanta vetivät Pelsolle väkeä, Kauhanen kertoo.