Hyvä elämä löytyy maanantai-iltapäivästä klo 13.30.
Vuonna 2023 yli joka toisen suomalaisen pitäisi herätä maanantaiaamuna innostuneena töihin tai kouluun.
Emme elä nyt lamaa emmekä taantumaa, vaan Suomen suurinta rakennemuutosta.
Voimme valita toivon tai pelon trendin.
Nuo eivät ole omia, vaan Aalto-yliopiston tutkijan Lauri Järvilehdon ajatuksia. Törmäsin hänen haastatteluunsa hiljakkoin Kauppalehdessä. Se innoitti lukemaan Järvilehdon blogipalstaa ja jopa tekemään hänen kutsumuskokeensa.
Kutsumuskokeen oli tehnyt testin neljänä ensimmäisenä päivänä peräti 150 000 suomalaista. Jääköön kertomatta, mitä koetulos itselleni näytti!
Ensimmäinen ajatus oli, onko Suomi saanut Järvilehdossa uuden valtakunnanfilosofin Pekka Himasen jälkeen. Muistattehan tuon hämy-Himasen, jolta valtioneuvoston kanslia tilasi Jyrki Kataisen pääministerikaudella maltaita maksaneen tulevaisuustutkimuksen.
Kyyninen selkäydinreaktio olisikin tietysti nuijia Järvilehdon innokkuus maan rakoon ja kuitata se 37-vuotiaan filosofian tohtorin epärealistiseksi haihatteluksi, jolla syvällä suossa rämpivää Suomea ei nosteta kuiville.
Toisaalta: eikö Suomi ole nyt siinä jamassa, että pitäisi uskaltaa kokeilla ennakkoluulottomasti kaikkea uutta? Tyhmiä kysymyksiä ei tunnetusti ole, tyhmiä vastauksia on sitäkin enemmän.
Avainsana tästä lamasta, anteeksi rakennemuutoksesta, selviytymiselle taitaa olla asenne. Valitsemmeko toivon vai pelon trendin?
Pitäisi olla samalla realisti ja optimisti. Se on vaikeaa, kun talouden pohja tuntuu yhtä vakaalta kuin upottava lentohiekka. Olisi paljon helpompi olla realisti ja pessimisti; pessimistihän ei tunnetusti pety.
Kaiken synkistelyn keskellä pitäisi muistaa, ettei Suomi ole suinkaan rupuluokassa, ei ainakaan vielä.
Olemme kaukana 1990-luvun alun romahduksesta, ja monet asiat ovat tuota aikaa paremmin. Pankit ja myös yritykset keskimäärin ovat hyvässä kunnossa, korot ovat alhaalla ja iso osa työikäisestä väestöstä on viimeisen päälle koulutettua.
Kun katsoo nykymenoa synkästi, ei hyvältä näytä: yt-neuvotteluja yksi toisensa perään, uusia työttömiä, uutta velkaa...
Järvilehto kääntää asian ylösalaisin. Rakennemuutos tarjoaa myös uusia mahdollisuuksia. Uusiin mahdollisuuksiin päästään kiinni Järvilehdon sanoin vain tekemällä rajusti töitä.
Jos katsoo tulevaa pelon trendin kautta, katsoo samalla menneisyyteen ja hokee, kuinka asiat olivat ennen paremmin.
Jos katsoo tulevaa toivon trendin kautta, voi jopa onnistua. Siihen vain tarvitaan ratkaisukeskeisyyttä ongelmien vatvonnan sijaan, positiivista ajattelua negatiivisen asemesta, innostumista – ja järvilehtolaisittain oman kutsumustyön löytämistä.
Filosofi kun on, Järvilehto näkee, että me suomalaiset vellomme harmaudessa ja antaudumme elämän raskaudelle. Paha on väittää vastaan.
Järvilehto on mukana työ- ja elinkeinoministeriön Työelämä 2020 -hankkeessa. Suomen työelämä pitäisi nostaa hankkeella Euroopan parhaaksi.
Toivottavasti hanke ei ole vain yksi lukemattomien hankkeiden joukossa. Sen onnistumiselle on sinänsä sosiaalinen tilaus, sillä työelämäkeskustelu on välillä hyvinkin masentavaa. Haukutaan joko huonoja pomoja tai valitetaan korkeita työvoimakustannuksia, peiliin ei katsota vahingossakaan.
Työelämähankkeen yksi tavoite on, uskokaa pois, että olisi normaalia herätä maanantaiaamuna innostuneena töihin. Töissä pitäisi voida jopa viihtyä. Nyt työviihtyvyys on Suomessa alle EU:n keskitason.
Järvilehdon puheet voi totta kai kuitata tekopirteäksi unelmahötöksi – ja lähteä töihin hammasta purren.
Mutta: huomenna on maanantaiaamu ja kohta sen perään 13.30. Tiedä vaikka olisimme innostuneita ja hyvä elämäkin löytyisi. Ei kai se ole kiellettyä jo ennen vuotta 2023 ja ei kai siihen ministeriötä tarvita?
Kolumni