Tiistainen pommi-isku Helsingin keskustassa saattoi hyvinkin olla yksittäistapaus niin kuin tasavallan presidentti Tarja Halonen ehti tulkita samana päivänä maakuntamatkallaan Eurassa. Ei voi muuta kuin toivoa, että valtionpää on oikeassa. Ei voi muuta kuin pelätä, että hän oli analyysissään hätäinen. Tapaus voi olla yksittäinen, mutta ilmiö on jo yleinen.
Me suomalaiset olemme jo äidinmaidosta imeneet sen, että voimme kulkea melkeinpä missä tahansa melkeinpä milloin tahansa pelkäämättä joutuvamme ryöstetyksi tai tapetuksi. Se on ollut saavutettu etu. Juuri siksi pommi pääkaupungin sydämessä kylmää sydäntä.
Joillakin meistä oli vaikeuksia, enimmäkseen ideologisperäisistä syistä, eläytyä siihen mykistävään kauhuun, jonka amerikkalaiset kokivat, kun matkustajakoneet törmäsivät WTC:n kaksoistorneihin New Yorkissa 11. syyskuuta. Suomalainen pommi-isku oli hyttysen ininää terrori-iskujen rinnalla, mutta pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta: pelon tunkeutumisesta yhä lähemmäksi jokapäiväistä elämäämme.
Amerikkalaiset reagoivat terrori-iskuihin selkäpiillä eli ostivat maan tavan mukaan lisää aseita jo entisestään suuriin yksityisiin arsenaaleihinsa. Helsingin pommi-isku ei varmaankaan johda vastaaviin primitiivireaktioihin. Sen takia ei ole aihetta hötkyillä, mutta ajatus perusturvallisuuden murenemisesta pala palalta jäytää mieltä.
Pelon ilmapiiri ilmenee jo suomalaisessakin yhteiskunnassa, toki vielä pieninä merkkeinä, mutta kuitenkin. Hälytyslaitteita asennetaan asuntoihin ja autoihin yhä enemmän. Mistä muusta se kertoo kuin siitä, ettemme tunne enää olevamme turvassa?
Asunnonostajat välttelevät joitakin asuinalueita etenkin Helsingin seudulla kuin ruttoa - sikäli kuin välttelyyn on varaa. Hyvätuloisia kasaantuu asumaan etenkin pääkaupunkiseudulla tietyille kultahammasalueille. Seuraava vaihe turvattomuuden kasvussa on se, että asuinalueet saavat ympärilleen korkeat aidat ja vahtijoikseen turvamiehet. Kasvaakohan turvallisuus?
Aidatut asuinalueet ovat olleet jo pitkään arkipäivää Yhdysvalloissa. Eräs sikäläinen tutkimus kertoi jokin vuosi sitten, että kun kaupunginosassa asuvien mustien osuus nousi kahdeksaan prosenttiin, asuntojen hinnat kääntyivät laskuun ja valkoinen väestö alkoi hakeutua muualle.
Suomessa on useita esimerkkejä, joissa asukasliikkeet ovat nousseet vastustamaan vähäosaisimpien asettumista omille kotinurkilleen. Oulussa kiistaa nosti viime talvena se, mikä on huumeriippuvaisten neuloja vaihtavan Vinkin sopiva osoite. Pelko on inhimillinen reaktio, mutta siltä ei pääse pakoon suojautumalla.
Yksi konkreettinen pelon merkki on yli puolet kansanedustajista taakseen saanut aloite, jonka mukaan rikosoikeudellisen vastuun alaikäraja tulisi alentaa 15 vuoteen. Vaikka aloitetta ajavat ovat vilpittömällä asialla, on syytä tiedostaa, että vaatimus on vesitetty kopio Yhdysvalloista. Siellä kovia vankilarangaistuksia, jopa kuolemantuomioita, lätkitään vieläkin nuoremmille.
Ikärajajärkeily perustuu luuloon, että ongelmat poistuvat poistamalla niiden aiheuttajat. Jos ja kun ikärajaa pudotetaan 15 vuoteen, nuorten ja yhä nuorempien väkivaltarikokset tuskin loppuvat. Ja kun ne eivät lopu, ei auta muu kuin taas alentaa ikärajaa. Milloinkohan kuulemme ensimmäisen vaatimuksen kuolemantuomion käyttöönotosta?
Rapakon takaa ovat lähtöisin Suomessakin, Rovaniemeä myöten, yleistyneet nuorten ulkonaliikkumiskiellot. Jos vanhemmat eivät saa muilla keinoin jälkeläisiään tulemaan kotiin tiettyyn kellonaikaan mennessä, ulkonaliikkumiskielto ei ole aivan kelvoton keino. Kieltoa voisi kyllä soveltaa myös joihinkin aikuisiin.
Perimmäinen kysymys on vaikea, jollei ratkaisematon. Miten pitkälle ja millä keinoilla avoin ja demokraattinen yhteiskunta voi puolustaa itseään? Jos käyttöön otetaan kovempia keinoja, missä vaiheessa suvaitseva yhteiskunta muuttuu suvaitsemattomaksi?
Pommi-iskun harvoja hyviä puolia oli, ettei sen takaa näytä löytyvän kytköksiä ulkomaalaisiin. Oklahoma Cityssä kuoli 1995 pommi-iskussa valtion virastotaloa vastaan 168 ihmistä. Oli hirvittävää katsella, kun oklahomalainen tv-kanava metsästi suorassa lähetyksessä ulkomaista miesparkaa, jolla ei ollut mitään tekemistä iskun kanssa.
Suomessakin on alettu tutustua termiin monikulttuurisuus. Äärimmilleen vietynä se tarkoittaa, että suvaitsevan yhteiskunnan on hyväksyttävä kakistelematta muita kulttuureja edustavien tavat, olipa kysymys naisten huivista, betoniporsaista tai suvivirrestä. Betoniporsaita on poistettu ja suvivirsi on jätetty veisaamatta, koska ne ovat loukanneet joitakin.
Kulttuurien monimuotoisuus on rikkaus. Suvaitsevan yhteiskunnan ei pidä silti hyväksyä suvaitsemattomuutta eikä arvoja, jotka ovat ylitsepääsemättömässä ristiriidassa oman yhteiskunnan arvojen kanssa. Ruotsissa monikulttuurisuus on hyväksytty lähes kritiikittömästi, mutta Fadimen hengen vienyt "kunniamurha" taisi olla kylmä suihku.
Yhtä lailla suvaitseva yhteiskunta ei voi hyväksyä oman kulttuurinsa kasvattien suvaitsemattomuutta. Ulkomaalaiskriittisyys on kasvanut monissa Euroopan maissa, mutta se on vain jossain määrin luokiteltavissa peittelemättömäksi ulkomaalais- tai muukalaisvihaksi. Vihamielisyys ulkomaalaisia kohtaan on sekin yksi pelon ilmiasuista.
Vapauteen ja vastuuseen perustuva demokraattinen yhteiskunta on heikko ja haavoittuvainen. Sen pitää suojautua, mutta suojautumiskeinojen on mahduttava sen omiin arvoihin. Pelko on paha vihollinen; sitä ei voi lyödä aseilla, joita pelon aiheuttajat käyttävät pelkoa luodakseen. Olipa kysymys rikollisliigan pommista tai al-Qaidan terroriteosta, tulos on sama: ihmistä alkaa ahdistaa.