Rajun rokkisukupolven keskiäkäistyminen näkyy ja tuntuu. Kalliille kainalokivelle tuoksuvat nelikymppisen vauhdikkaat osastopäälliköt ovat ruvenneet äänestämään lompakoillaan.
He vaativat nuoruuden aikaisia idoleita lavalle.
Niin se maailma mähjääntyy. Ei tällaista ollut silloin kun ilma oli puhdasta, seksi likaista ja Hannele Laurilla vielä kimakka ääni.
Eivät vanhan liiton rokkiyhtyeet olisi entisaikoina häväisseet itseään näin, koonneet bändiä rahan takia uudelleen ja lähteneet tien päälle. Ei vaikka olisi uhattu ranstakalla roidella.
Sellainenkin kapinallinen punkrokkari kuin Pelle Miljoona on koonnut 25 vuoden takaisen hurjan joukkonsa jälleen maata kiertämään.
Pelle Miljoona & 1980 aloitti toisen tulemisensa paraatipaikalta tv:n keskusteluohjelmassa sunnuntaina. Ennakkomainos kuului sopivasti: "... missä olit kun kuulit laulun Tahdon rakastella sinua."
Menneiden aikojen kaipuu eli nostalgia sisällytetään kalenteriin tietyssä elämän vaiheessa. Silloin kun hiusraja pakenee kampaa ja housunkaulus levenee. Tai kun leukoja onkin äkkiä kaksittain eikä paksuinkaan silmänympärysvoide peitä ryppyjä.
Alle parikymppisinä koetut tunteet on saatava kierrätettyä takaisin. Maksaa mitä maksaa, nauravatpa lapset oven raosta miten hirnuvasti tahansa.
Pari vuotta sitten Mestarit lavalla helkähytti suuren yleisön kannelta jäähallin täydeltä. Klubeissa pyörivät myös Wigwamit, Jussi & The Boysit. Jaksaapa Remu-pappakin jyystää.
Pelle Miljoona & 1980:lle on kova kysyntä. Mikä tahansa yritys ottaisi heidät kevätjuhliensa piristeeksi Lapin kantohangille. Pelle edustaa äänekästä tapaa maksaa työntekijöille kannustepalkkio.
Mutta miksi kaipuu kääritään vain musiikkiin? Eikö alkaisi olla korkea aika ajaa joku silmälasipäinen pitkä mies kaljuksi.
Tällainen mies täyttäisi tuvat ruvetessaan kiertämään maapitäjiä Urho Kekkosena, puhe pyjamantaskussaan. Vieressä voisi seisoa muovikassi kourassa Leskisen Väinö aivan tuhannen pierussa.
petri.laukka@kaleva.fi